Ingmar seisoi äänetönnä katsellen alas koskeen. — "Eikö jo lähdetä pois, mennään sisälle jatkamaan tanssia", sanoi Vahva-Ingmar. — Ingmar ei liikahtanut, ja ukko odotti kärsivällisesti. Jos hän on oikea sukunsa jälkeläinen, ei häneltä saa vastausta tänään eikä huomenna. Vanhan kansan ihmiset tarvitsevat aikaa aprikoidakseen.
Kun he siinä seisoivat, alkoi kaukaa metsänrinteeltä kuulua kiihkeätä, vihaista haukuntaa, ihan kuin siellä olisi koira päässyt otuksen jäljille. — "Kuuletko sinä Ingmar mitään?" kysyi torppari. — "Kuulen minä ajokoiran haukkua", Ingmar sanoi. Haukku kuului lähenevän heitä kohti, yhä lähemmäs ja lähemmäs, aivan kuin otus pian törmäisi tuvan seinään. Ukko tempasi Ingmaria ranteesta. — "Tule nyt", hän sanoi, "kiiruhda sisään, sanon minä!" — "Mitä se on?" kysyi Ingmar. — "Tule sisään!" torppari vastasi. "Ole vaiti ja tule sisään!"
Kun he juoksivat muutaman askelen päähän mökkiin, kuului haukunnan luske jo ihan läheltä. — "Mikä koira se on?" kysyi Ingmar vähän väliä. — "Sisälle vain, sisälle vain!" Torppari lykkäsi Ingmarin pieneen eteiseen, mutta seisahtui itse kynnykselle ja alkoi vetää eteisen ovea kiinni. — "Jos siellä ulkona on ketään", huusi hän kovalla äänellä, "niin tulkoon sisälle!" Hän piti ovea raollaan, ja ihmisiä tuli juoksujalkaa joka taholta. — "Sisään, sisään vain!" hän huusi, "sisään, sisään!" Hän vavahteli kiireissään ja polki jalkaa.
Tuvassa olevia ihmisiä alkoi yhä enemmän pelottaa, ja kaikki utelivat, mikä oli hätänä. Viho viimein olivat kaikki sisällä ja torppari salpasi oven. — "Sitäkö te teette ulkona, kun vuorenhurtta on liikkeellä?" hän sanoi. Samassa kuului kova, kamala haukunnan luskutus aivan mökin vierestä ja kiersi moneen kertaan sen ympäri. — "Eikö se olekin ihan tavallinen koira?" kysyi muuan renki. — "Mene katsomaan, jos mielesi tekee, ehkä tuo tulee siliteltäväksesi."
Kaikki vaikenivat kuunnellakseen haukuntaa, joka yhä kiertämistään kiersi tupaa. Se alkoi heistä kuulua hirveältä, hampaat löivät loukkua, ja moni kävi kalman kalpeaksi. Toden totta, se ei ollut tavallinen koira, kyllä sen kuuli. Varmaan se oli joku helvetistä irralleen päässyt hornanhenki.
Pieni torppariukko oli ainoa, joka rohkeni liikkua. Hän veti uuninpellit kiinni, sitten hän kävi sammuttamassa tulet. — "Älkää, älkää sammuttako!" pyysi naisväki. — "Antakaa minun tehdä niin kuin meille kaikille parasta on", sanoi ukko. Joku tarttui häntä takinliepeeseen. — "Onko se vaarallinen tuo vuorenhurtta?" — "Ei itse koira", ukko sanoi, "vaan se mikä jäljestä tulee." — "Mikä sitten vielä tulee?" Ukko seisahtui kuuntelemaan. — "Olkaa nyt kaikki ihan hiljaa", hän sanoi.
Heti vaikenivat kaikki niin ettei kuulunut hengenhievahdusta. Haukunta kiersi vielä kertaalleen mökin ympäri. Sitten se heikkeni, ja aivan hyvin kuului, miten koira kiisi Långforsin rämeikköä myöten, syöksyi laakson toisella puolella olevaa vuorta ylös ja katosi sen taakse. Sitten kaikki äänet hiljenivät.
Silloin muuan mies ei voinut olla sanomatta: "Nyt koira on poissa." Sanaa sanomatta Vahva-Ingmar ojensi kätensä ja läimäytti häntä vasten suuta. Sitten oltiin ihan vaiti.
Kaukaa, Klack-vuoren kukkulalta asti kajahti kova ääni. Se oli kuin tuulenpuuskahdus, toisista taas kuin torventoitotus. Sitten kuului pitkäveteinen sävel toisensa jälkeen ja viimein jyryä ja kapsetta ja korskuntaa.
Se vyöryi jylisten vuorta alas. He kuulivat sen vuorenrinteeltä, kuulivat sen metsänlaidasta, kuulivat sen kohdaltaan. Oli kuin ukkonen olisi jyrännyt maata pitkin, oli kuin koko vuori olisi vierinyt alas laaksoon. Ja kun se ehti ihan heidän kohdalleen, painoivat kaikki päänsä alas ja hartiansa kumaraan. Se murskaa meidät, he ajattelivat, se murskaa meidät.