"Kun nyt huomaan, että isä alkaa kallistua puolelleni, sanon: — 'Monen mielestä minun olisi pitänyt peittää koko asia ja selittää, että lapsi oli kuollut syntyessään.' — 'Miksei hänen sitten olisi pitänyt kärsiä rangaistustaan?' sanoo isä. — 'Sanotaan, että jos tuo olisi tapahtunut teidän aikaanne, olisitte te kyllä saanut sen palvelustytön, joka hänet löysi, pitämään suunsa kiinni, niin että kaikki olisi pysynyt salassa.' — 'Ja olisitko sinä sitten nainut hänet?' — 'En, siinä tapauksessa minun ei olisi sitä tarvinnut. Olisin parin viikon kuluttua lähettänyt hänet kotiinsa ja saanut kuulutuksen peruutetuksi sillä syyllä, ettei hän viihtynyt.' — 'Voi olla niin, mutta eihän voi vaatia, että sinä, nuori mies, voisit menetellä yhtä viisaasti kuin vanha.'
"'Koko pitäjä on sitä mieltä, että minä menettelin huonosti Briittaa kohtaan.' — 'Itse kai hän teki vielä huonommin saattaessaan häpeää kunniallisille ihmisille.' — 'Niin, mutta minähän hänelle työntäysin.' — 'Siitä hän olisi päinvastoin saanut olla iloissaan', sanoo isä.
"'Eikö hän teidän mielestänne joutunut linnaan minun tähteni?' — 'Minusta hän teki itse minkä teki.' — Silloin minä nousen paikaltani ja sanon hitaasti: 'Teidän mielestänne, isä, minun sitten ei tarvitse tehdä mitään hänen hyväkseen, kun hän nyt syksyllä pääsee vapaalle jalalle?' — 'Ja mitäs sinä tekisit, naisitko hänet?' — 'Niin kai minun pitäisi tehdä.' — Isä vilkaisee minuun kulmainsa alta ja kysyy: — 'Pidätkös hänestä?' — 'En, rakkauden hän lopetti minusta tykkänään.' Isän silmäluomet painuvat puoliumpeen, ja hän alkaa mietiskellä sanomatta sanaakaan.
"'Nähkääs, isä, siitä minä en mihinkään pääse, että onnettomuus on minun syyni', minä sanon. Isäukko istuu paikallaan ääntä päästämättä. — 'Kun käräjillä hänet viimeksi näin, oli hän niin lauhtunut, että itki aivan itkemistään sitä, ettei hänellä enää ollut lasta. — Minusta hän ei sanonut yhtään pahaa sanaa, vaan otti kaikki omaksi syykseen. Monet itkivät, ja vähällä piti, etteivät tuomarinkin silmät kostuneet. Eikä hän hänelle tuominnutkaan kuin kolme vuotta.'
"Mutta isältä ei kuulu sanaakaan.
"'Vaikeaksi hänelle käy nyt syksystä lähtien elämä kotonaan. Ei hänelle tule monta ilonpäivää Bergskogissa. Vanhempien mielestä hän on tuottanut heille häpeätä, eikä ole sanottu, etteivätkö he siitä häntä nuhtelekin. Saa istua kotona päivät päästään, tuskin on lähtemistä kirkkoonkaan. Raskaaksi sellainen elämä käy kaikin puolin.'
"Mutta isä ei vastaa.
"'Paha tosin minunkin on hänen kanssaan naimisiin mennä', minä sanon. 'Ei ole hauskaa niinkin isoon taloon kuin meidän ottaa emäntää, jota rengit ja piiat ylenkatsovat. Äiti ei liioin siitä pitäisi. Enkä luule, että sen koommin voisimme kutsua herrasväkeä vieraisille, enempää häihin kuin hautajaisiinkaan!'
"Isä on yhä vain vaiti.
"'Käräjillä minä häntä auttaakseni tulin sanoneeksi tuomarille, että syy oli minun, kun minä olin hänet vasten tahtoaan ottanut. Sanoin vielä pitäväni häntä niin viattomana, että heti paikalla kun vain hänen mielensä minua kohtaan muuttuisi, veisin hänet vihille. Sen sanoin sitä varten, että hän saisi helpomman tuomion. Mutta vaikka hän sen jälkeen on kirjoittanut minulle kaksi kirjettä, ei niistä ollenkaan näy, että hän olisi muuttanut mieltään. Ymmärrättehän siis, isä, ettei se sana minua sido menemään naimisiin hänen kanssaan.'