Neuvottomana Halvor kerran esitti, että hän lähtisi uuden saarnaajan puheille, mutta Katria ei haluttanut enää käydä papeilta apua etsimässä.
Eräänä sunnuntaina elokuun loppupuolella Katri istui yksin eteisen ikkunan ääressä. Hiljaisuus vallitsi talossa, ja Katria nukutti kovin. Pää painui yhä syvemmälle rintaa vasten, ja hetken kuluttua hän nukkui.
Hän heräsi kuullessaan puhetta ihan ikkunan alta. Hän ei nähnyt puhujaa, mutta tämän ääni oli vahva ja syvä. Kauniimpaa ääntä hän ei ollut koskaan kuullut.
"Sinä, Halvor, siis pidät mahdottomana sitä, että köyhä koulunkäymätön seppä olisi löytänyt totuuden, jota etsiessään monet oppineetkin ovat aluksensa karille laskeneet", sanoi ääni.
"Niin pidän", Halvor sanoi, "enkä ymmärrä, miten sinä voit olla niin varma."
Katri arvasi, että Halvor puhui Hellgumin kanssa. Hän koetti vetää ikkunaa kiinni, mutta ei ylettynyt.
"Mutta onhan sanottu", Hellgum jatkoi, "että jos joku lyö sinua toiselle korvalle, on sinun käännettävä lyötäväksi toinenkin, ja ettei meidän pidä vastustaa pahaa, ja muuta samanlaista. Mutta kuka sen mukaan voisi elää? Ihmiset veisivät sinulta sekä pellot että metsät, anastaisivat perunamaasi ja viljasi, jollet omaasi puolustaisi, ehkäpä riistäisivät sinulta koko Ingmarilankin."
"Kyllä kai niin kävisi", Halvor myönsi.
"No niin, silloinhan on selvää, ettei Kristus ole sitä sanoessaan totta tarkoittanut. On vain suottapäiten sellaista pakissut."
"En ymmärrä, mihin sinä tähtäät."