Vahvalla-Ingmarilla oli kirves kainalossaan, ja nyt tupaan astuessaan hän pusersi sormensa lujasti sen varren ympäri.
Hellgum istui pöydän päässä lukien Raamattua. Hän nosti päätänsä ja katsoi vakavasti Vahvaa-Ingmaria silmiin. Sitten hän luki ääneen edelleen:
"Ja mikä teidän mieleenne nousee, ei ole ollenkaan tapahtuva, josta te sanotte: me tahdomme olla kuin pakanat, kuin maakuntain sukukunnat, että palvelemme kantoja ja kiviä.
"Niin totta kuin minä elän, kuuluu Herran, Herran sana, väkevällä kädellä ja ojetulla käsivarrella ja vuodatetulla vihalla olen minä teitä hallitseva."
Vahva-Ingmar lähti sanaa sanomatta huoneesta.
Yönsä hän vietti ladossa. Pari päivää myöhemmin hän lähti Ingmarin kanssa salolle sydenpolttoon ja tukinhakkuuseen. He aikoivat jäädä sinne koko talveksi.
* * * * *
Hellgum oli pari kertaa saarnannut rukoushuoneessa esittäen oppiansa, jota hän sanoi ainoaksi oikeaksi kristinopiksi. Mutta hänellä ei ollut niin hyviä puhelahjoja kuin Dagsonilla, eikä hän ollut saanut ketään puolelleen.
Ne, joille Hellgum sattumalta tavatessaan oli lausunut pari mieleen käypää sanaa, olivat odottaneet saavansa kuulla jotakin suurenmoista. Mutta pitemmälti puhuessaan hän ei saanut esitykseensä eloa eikä henkevyyttä, vaan väsytti kuulijansa.
Ingmarilan Katri kävi loppukesästä yhä alakuloisemmaksi. Harvoin hän puhui sanaakaan. Hän ei kyennyt vieläkään kävelemään, istui vain päivät päästään liikahtamatta tuolillaan. Hän ei käynyt enää selityksissä, vaan mietiskeli yksinään onnettomuuttaan. Toisinaan hän puheli Halvorin kanssa isänsä lauseesta, ettei Ingmarien tarvitse pelätä mitään, jos he vain pysyvät Herran tiellä. Mutta nyt hän oli huomannut, ettei sekään pitänyt paikkaansa.