Tyttö ojensi nauraen käsiään tulta kohti, ja yht'äkkiä palava kekäle vierähti takasta hänen keltaiselle koltilleen.
Samassa Katri kavahti pystyyn, juoksi takan luo ja painoi lapsen rinnalleen.
Pudistettuaan kipinät ja hiilet pois ja huomattuaan, ettei lapsi ollut vahingoittunut, hän vasta muisti mitä oli tapahtunut. Hän seisoi omilla jaloillaan, hän oli kävellyt ja käveli yhä vielä!
Katri ei ollut koskaan ennen tuntenut niin huumaavaa mielenliikutusta ja onnea yht'aikaa.
Hän tunsi olevansa Jumalan omassa suojeluksessa, tunsi että pyhä Jumalan mies oli käynyt hänen huoneessaan häntä auttamassa ja parantamassa.
* * * * *
Näinä päivinä Hellgum usein seisoi Vahvan-Ingmarin mökin pienellä kuistilla katsellen edessään aukenevaa syysmaisemaa. Tuo jokeen päin viettävä mäenrinne ja sen takainen tasanko kävi päivä päivältä yhä värikkäämmäksi. Kedot olivat kellastuneet, ja vaahterain ja haapain lehdet olivat kirkkaan punaisia ja heleän keltaisia. Siellä täällä edempänä huojuilivat kokonaiset lehdikköalueet kimmeltäen päivänpaisteessa kuin kultainen meri. Se meri näytti lainehtivan havupuukumpujen rantoihin ja lyövän tyrskeitään sinnekin, petäjäin sekaan.
Samoin kuin harmaantunut tölli tuleen syttyneenä hohtaa ja säteilee, leimahti tuo köyhä Ruotsin seutukin harvinaiseen loistoon. Eipä olisi luullut niin kultaista ja ihmeellisen hohtavaa tienoota tapaavansa muualla kuin auringon pinnalla.
Mutta tätä katsellessaan Hellgum ajatteli sen ajan koittoa, jolloin Jumala antaa tämän maan säteillä pyhyyden loisteessa ja jolloin hänen kesällä kylvämänsä sanat tuottavat vanhurskauden ihanan sadon.
Ja niinpä Timmin Halvor eräänä iltana tuli torppaan ja kutsui Hellgumia vaimoineen Ingmarilaan.