Hän alkoi yhä pahemmin horjahdella, ja nyt näkyi maassa hänen jäljessään katkeamaton veriviiru.
Tuo hillitön verenvuoto käänsi lopultakin kokonaan Katrin mielen. Hän oli aina kovin pitänyt Ingmarista, ja nyt, kun hän näki Ingmarin vertavuotavana, virisi rakkaus uuteen liekkiin. Ja nyt hän oli ylpeäkin veljestään. Ingmar oli osoittanut olevansa terve oksa vanhassa jalossa puussa.
"Ingmar", Katri sanoi, "minusta sinä teet väärin Jumalan ja ihmisten edessä, jos tuolla lailla hukkaat henkesi. Ja jos minä voin tehdä jotakin, mikä sinulle antaisi takaisin elämänhalun, niin sano se vain."
Ingmar seisahtui ja tarttui käsin kiinni puunrunkoon pysyäkseen pystyssä. Hän nauroi ensin katkeraa epäluulon naurua ja sanoi sitten:
"Lähettäisitköhän Hellgumin takaisin Amerikkaan?"
Katri ei vähään aikaan vastannut, katseli vain Ingmarin vasemman jalan ympärille kertyvää verilätäkköä. Hän koetti saada itselleen selväksi mitä veli oikeastaan vaati. Oliko se jotakin sellaista, että hänen pitäisi luopua siitä kauniista taivaallisesta yrttitarhasta, jossa hän oli koko talven elänyt, ja uudestaan alkaa viheliäinen ja syntinen maallinen elämänsä, josta hän kerran jo oli päässyt?
Ingmar kääntyi kokonaan häneen päin. Hänen kasvonsa olivat keltaiset kuin vaha, iho oli ohimoissa tahmistunut kiinni luuhun, ja nenä oli kylmän kalpea kuin kuolleella. Mutta iso alahuuli työntyi esille pontevampana kuin koskaan ennen, ja suupielessä oli jyrkkä piirre. Tuollaisena hänen ei voinut odottaa hellittävän vaatimuksestaan.
"En usko, että me molemmat, Hellgum ja minä, mahdumme elämään tässä pitäjässä", Ingmar sanoi, "mutta minun tehtäväni kai silloin on väistyä."
"Ei", sanoi Katri päättävästi, "jos vain minä saan sinua hoitaa niin, että jäät eloon, lupaan toimittaa Hellgumin matkustamaan pois."
Jumala voi kyllä lähettää meille toisen auttajan, Katri ajatteli sitä sanoessaan, mutta minä en nyt keksi parempaa keinoa kuin totella Ingmaria. — — —