Ingmarista oli kuin olisivat suuret kellot suurta pyhää soittaen kumisseet hänen korviinsa. Hiljaa riutui hänen mielensä sunnuntairauhaan, ja oli kuin kielellä olisi tuntunut rakkauden simansuloinen maku, siitä mieluisana leviten kautta koko ruumiin.
JÄLKIMMÄINEN OSA
L'UNIVERSIN HAAKSIRIKKO
Eräänä sumuisena kesäyönä vuonna 1880, siis pari vuotta ennen kuin koulumestari rakensi rukoushuoneensa ja Hellgum palasi Amerikasta, kulki suuri ranskalainen valtamerilaiva L'Univers Atlantin yli, matkalla New Yorkista Havre'iin.
Kello oli noin neljä aamulla, ja kaikki matkustajat sekä useimmat laivamiehet nukkuivat kojuissaan. Laivan tilavilla kansilla ei vielä ollut ketään.
Aamun sarastaessa muuan vanha ranskalainen merimies käänteli ja kieritteli itseään riippumatossaan saamatta unta silmiinsä. Meri lainehti hiukkasen, ja laivan puuosat natisivat ja ruskivat myötäänsä, mutta se ainakaan ei voinut estää häntä nukahtamasta.
Hänen ja hänen toveriensa makuusuojana oli laaja, mutta hyvin matala katos välikannella. Sitä valaisi pari lyhtyä, joiden tuikkeessa näkyi pitkät rivit harmaita makuuverkkoja nukkujineen heilahtelevan laivan käännähdysten mukaan. Jokin tuulenhenkäys osui toisinaan ilmaluukusta sisään niin raikkaan kosteana, että merimiesvanhuksen mieleen selvästi kuvautui koko meri, joka siellä ulkona sumun kattamana keinui vihrein aalloin.
Ei ole mitään meren vertaista, hän ajatteli.
Samassa kaikki äänet yht'äkkiä vaikenivat kuin ihmeen johdosta. Ei kuulunut koneiden jyskettä eikä touvien natinaa, ei laineiden läikkymistä, ei tuulen huminaa, ei kerrassaan mitään.
Oli aivan kuin laiva olisi uponnut. Merimiehen mieleen juolahti, että nyt siis häntä ei koskaan kääritä vainajan liinoihin eikä panna ruumisarkkuun, vaan he kaikki jäävät sellaisinaan ikuisiksi ajoiksi heilumaan harmaissa makuuverkoissaan syvällä meren sisässä.