Ennen oli mereen hautaaminen häntä aina pelottanut. Nyt se tuntui oikein hyvältä. Lainehtiva, läpikuultava vesi tuntui paljon mieluisammalta peitteeltä kuin musta, raskas, tukehduttava hautausmaan multa.
Ei ole mitään meren vertaista, hän uudelleen ajatteli.
Mutta sitten hänen mielensä taas alkoi käydä rauhattomaksi. Kuinkahan hänen sielunsa käy, kun hän jää makaamaan meren syvyyteen saamatta viimeistä voitelua? Hän pelkäsi, että osaakohan se sieltä milloinkaan ylös taivaaseen.
Samassa näkyi kynttilän valo pilkottavan kokan puolelta, jonnepäin makuusuoja kapeni, ja hän painautui riippumattojen alitse katsomaan mistä se näkyi. Sieltä lähestyikin kaksi ihmistä palavat kynttilät käsissään. Hän kurottautui yhä alemmas katsoakseen tarkemmin keitä ne olivat.
Makuuverkot olivat niin lähetysten ja niin matalalla, että jos joku tahtoi nukkujia tuuppimatta päästä huoneen lävitse, oli parasta kulkea nelinryömin. Merimiesvanhus ihmetteli kovin, keitä ne olivat, jotka kykenivät sitä tietä kulkemaan.
Kohta ne tulivatkin näkyviin. Ne olivat kaksi pientä messupoikaa, jotka kumpikin kantoivat vahakynttilää. Hän näki selvästi poikain pitkät, mustat kauhtanat ja lyhyeksikerityt päät.
Se ei merimiestä ensinkään kummastuttanut. Hän ajatteli vain, että tietystihän noin pienet mahtuivat kulkemaan makuusijojen alitse, vieläpä kynttilöitä kantaen.
Lieneeköhän siellä pappikin mukana, hän ajatteli. Samassa hän kuuli heleän tiu'un kilinää ja näki jonkun tulevan jäljestäpäin. Mutta se ei ollut pappi, vaan vanha eukko, joka ei ollut paljon messupoikia pitempi.
Eukko näytti hänestä tutulta. "Eiköhän vain liene äitini", hän sanoi. "Äitiä pikkuisempaa ihmistä en ole koskaan nähnyt. Ja kukapa muu voisi hiipiä noin äänettömin askelin, ketään herättämättä."
Hän huomasi, että äidillä oli mustan pyhähameensa päällä polviin asti ulottuva, pitsireunainen messupaita, samanlainen kuin papeilla. Hän kantoi kädessään sitä suurta messukirjaa, jonka kannessa oli kultainen risti ja jonka hän oli monet tuhannet kerrat nähnyt kotipitäjän kirkon alttarilla.