Yöllä oli Älvbackenin lautturilla, joka kuljetti lautallaan väkeä Göötajoen yli, kovempi urakka kuin koskaan ennen. Tavan takaa hänet huudettiin toiselle rannalle, mutta kun hän saapui sinne, ei siellä koskaan näkynyt ketään. Kuitenkin hän kuuli ympärillään askelia, ja lautta täyttyi niin, että oli vähällä upota. Mies souti koko yön edestakaisin rannalta toiselle tietämättä, mitä kaikki oikein merkitsi. Mutta aamulla oli joenrannassa hiekka täynnä pieniä jalanjälkiä, ja jäljistä lautturi löysi, tarkemmin niitä katsottuaan, pieniä kuihtuneita lehtiä, jotka havaitsi puhtaaksi kullaksi. Silloin hän käsitti, että kaikki tontut ja kääpiöt, jotka olivat kaikonneet Norjasta kristinoppia pakoon, nyt palasivat takaisin.
Mutta jättiläinen, joka asui Fontinvuoressa heti Kungahällasta itään, otti maasta suuria kivilohkareita ja paiskeli niitä kaiken yötä Mariankirkon tornia kohti. Jollei jätti olisi ollut niin mahdottoman väkevä, että kaikki kivet lensivät joen yli ja putosivat kauas Hisingeniin, ne olisivat voineet tehdä suurta tuhoa.
Kuninkaan oli joka aamu tapana käydä messussa, mutta sinä aamuna, jolloin Storråda oli Kungahällassa, hän ei katsonut ehtivänsä kirkkoon. Heti noustuaan hän tahtoi käydä satamassa, missä kuningatar asui omassa laivassaan, kysymässä tältä, tahtoiko tämä ennen iltaa juoda häitä hänen kanssaan.
Piispa oli soitattanut Mariankirkon kelloja koko aamurupeaman, ja kuninkaan lähtiessä kuninkaankartanosta ja kävellessä torin poikki kirkon ovet aukenivat ja ihana laulu tulvi häntä vastaan. Mutta Olavi-kuningas jatkoi matkaansa ikään kuin ei olisi kuullut mitään. Silloin piispa käski lakata soittamasta kelloja, laulu vaikeni ja kynttilät sammuivat.
Kaikki kävi niin äkkiä, että Olavi-kuningas pysähtyi hetkiseksi ja kääntyi katsomaan taakseen kirkkoa. Hänestä tuntui, että se oli mitättömämmän näköinen kuin hän koskaan ennen oli huomannutkaan. Se oli kaupungin muita rakennuksia matalampi, turvekatto luuhotti raskaana ikkunattomien seinien varassa, portti oli matala ja pimeä ja sen yllä oli vain pahainen kuusenkuoresta kyhätty katos.
Kuninkaan siinä seistessä tuli kirkon pimeästä oviaukosta nuori, hoikka nainen. Hänellä oli yllään punainen hame ja sininen viitta ja käsivarrella vaaleakutrinen lapsi. Hänen pukunsa oli vanha ja kehno, mutta Olavi-kuninkaan mielestä hän oli ylhäisemmän ja jalosukuisemman näköinen kuin ainoakaan hänen ennen tapaamansa nainen. Tuntematon oli kookas ja kaunisvartaloinen, ja hänen kasvonsa olivat suloiset.
Kuningas katseli suuresti liikuttuneena, miten nainen painoi lasta rintaansa vasten ja kantoi sitä niin hellien, aivan kuin hänellä ei olisi ollut mitään muuta rakasta ja kallista koko maailmassa.
Ehdittyään portille nainen käänsi lempeät kasvonsa ja katsoi kovin kaihoisasti taakseen hämärään, köyhään kirkkoon. Kun hän jälleen kääntyi torille päin, hänen silmänsä olivat kyynelissä.
Mutta kun hänen piti astua kynnyksen yli torille, näytti rohkeus pettävän. Hän nojasi portin pieleen ja katseli lastaan niin huolissaan, kuin olisi tahtonut sanoa: »Missä, missä koko avarassa maailmassa me nyt saamme suojaa?»
Kuningas seisoi yhä hievahtamatta paikallaan katsellen tuota koditonta. Eniten hänen mieltään liikutti, kun hän näki lapsen, joka istui huoletonna äidin sylissä, ojentavan kukkasen tämän kasvoja kohti houkutellakseen hänet hymyilemään. Ja silloin Olavi huomasi naisen koettavan karkottaa surullista ilmettä kasvoistaan ja hymyilevän pojalle.