»Kukahan tuo nainen lienee?» ihmetteli Olavi-kuningas. »Luulen nähneeni hänet ennenkin. Epäilemättä ylhäissukuinen nainen, joka on joutunut puutteeseen ja hätään.»
Niin kiire kuin Olavi-kuninkaalla olikin Sigrid Storrådan luo, hän ei kuitenkaan saanut irroitetuksi katsettaan tuntemattomasta naisesta. Hän vain muistutteli mieleensä, missä hän ennen oli nähnyt niin lempeät silmät ja niin ihananmuotoiset kasvot.
Nainen seisoi yhä kirkon portilla, ikään kuin ei olisi voinut tempautua siitä irti. Silloin kuningas meni hänen luokseen ja kysyi:
»Miksi olet niin murheissasi?»
»Minut on karkotettu kodistani», vastasi nainen viitaten pieneen, pimeään kirkkoon.
Kuningas arveli naisen tarkoittavan, että hän oli oleskellut kirkossa sen vuoksi, ettei hänellä ollut muuta asuntoa. Olavi kysyi edelleen:
»Kuka sinut on sitten karkottanut?» Nainen katsahti silloin kysyjään sanomattoman murheellisena:
»Etkö sitä tiedä?»
Mutta silloin kuningas kääntyi pois. Hänellä ei mielestään ollut aikaa seisoa tässä arvoituksia arvaamassa. Tuntui siltä, kuin nainen olisi tahtonut väittää hänen, kuninkaan, hänet karkottaneen. Olavi-kuningas ei voinut käsittää, mitä nainen oikein tarkoitti.
Kuningas käveli rivakasti edelleen. Hän saapui kuninkaanlaiturille, johon Storrådan laivat oli kiinnitetty. Satamassa hän näki kuningattaren palvelijoita, joilla kaikilla oli kultapäärmeiset vaatteet ja hopeakypärä.