»Olavi-kuningas», kuiskasi nainen vielä kerran, »minä olen se, jonka näit kirkonedustalla Kungahällassa. Etkö tunne minua?»
Kun kuollut makasi yhä liikkumattomana, nainen polvistui hänen viereensä ja kuiskasi hänen korvaansa:
»Nyt on Storråda lähettänyt laivastonsa sinua vastaan ja kostanut sinulle. Kadutko, Olavi-kuningas?»
Vielä kerran hän kysyi: »Nyt sinä kärsit kuoleman katkeruuden senvuoksi, että valitsit minut etkä Storrådaa. Kadutko? Kadutko?»
Silloin kuollut vihdoin aukaisi silmänsä, ja nainen auttoi hänet pystyyn. Hän nojasi naisen olkapäähän, ja tämä lähti hiljaa pois vieden hänet mukanaan.
Taaskin Olavi-kuningas näki hänen kulkevan kulkemistaan, yöt päivät, yli merten ja maiden. Vihdoin hän luuli näkevänsä, että he olivat joutuneet pilvien yläpuolelle, tähtien tuolle puolen.
He saapuivat yrttitarhaan, jossa maa hohteli valkeana ja kukkaset loistivat kirkkaina kuin kastehelmet.
Kuningas huomasi naisen yrttitarhaan tullessaan kohottavan päätään ja hänen käyntinsä muuttuneen keveämmäksi. Kun hän oli ehtinyt kappaleen matkaa etemmäksi, hänen vaatteensa alkoivat loistaa. Hän näki, miten ne itsestään saivat kultapäärmeet ja alkoivat hohdella monenvärisinä.
Hän näki myös, miten naisen pään ympärille syttyi sädekehä, joka valaisi hänen kasvonsa.
Mutta kaatunut, joka nojasi hänen olkapäähänsä, kohotti päätään ja kysyi: »Kuka olet?»