Äkkiä kuningas näki veden, joka kohosi naisen yläpuolella, rupeavan vaihtamaan väriä. Pylväät ja holvit punertuivat ensin vaaleanpunertaviksi, mutta alkoivat pian käydä yhä tummemmiksi. Ylt'ympäri oli koko merikin punainen, ikään kuin olisi muuttunut vereksi.
Meren pohjalla, jossa nainen käveli, kuningas näki katkenneita miekkoja ja nuolia, murtuneita jousia ja taittuneita keihäitä. Aluksi niitä ei ollut paljon, mutta kuta kauemmas nainen kulki punaiseen veteen, sitä tiheämpään niitä oli kasaantunut.
Kuningas huomasi vapisten naisen kampeavan sivulle, jottei olisi tallannut pitkänään vihreällä levävuoteella makaavaa kuollutta miestä. Miehellä oli rautapaita, kädessä miekka ja päässä syvä haava.
Kuninkaasta näytti, että nainen ummisti silmänsä päästäkseen näkemästä kuollutta. Hän kulki varmaa päämäärää kohti epäröimättä ja pelkäämättä. Mutta unennäkijä ei voinut kääntää katsettaan pois.
Hän näki koko merenpohjan sirpaleiden peitossa. Siinä oli raskaita laivanankkureita; paksut köydet kiemurtelivat kuin käärmeet, tuossa lojui laivoja kyljet murskana. Kultaiset lohikäärmeenpäät, jotka olivat olleet keulakoristeina, tuijottivat häneen punaisin, uhkaavin silmin.
»Tahtoisin toki tietää, ketä tällä paikalla on taistellut jättäen tämän kaiken häviön saaliiksi», tuumi unennäkijä.
Kuolleita näkyi kaikkialla. Niitä riippui laivanpartaista ja lojui tuuheiden levien seassa. Mutta hän ei ehtinyt niitä kauan tarkastella, sillä hänen täytyi pitää silmällä naista, joka yhä kulki eteenpäin.
Vihdoin kuningas näki naisen pysähtyvän erään kuolleen kohdalle. Tällä oli punainen ihokas, päässä kirkas kypärä, kilpi käsivarrelle pujotettuna ja kädessä paljas miekka.
Nainen kumartui kuolleen puoleen ja kuiskasi, ikään kuin olisi tahtonut herättää nukkuvan: »Olavi-kuningas! Olavi-kuningas!»
Silloin uneksija näki, että hän itse oli se mies, joka lepäsi merenpohjassa. Hän tunsi selvästi, että hän itse oli tuo kuollut.