Samassa tuntematon kääntyi katsomaan kuninkaaseen, ja hänen siinä katsoessaan Olavista näytti, että hänen ja lapsen pään yläpuolelle syttyi kultainen sädekehä, joka oli ihanampi kuin kaiken maailman kuninkaiden ja kuningattarien korut. Mutta heti seuraavassa tuokiossa tuntematon kääntyi takaisin kaupungille, eikä häntä enää näkynyt.
»Mitä katselet niin innokkaasti, Olavi-kuningas?» kysyi Storråda toisen kerran.
Mutta kääntyessään nyt kuningattareen päin Olavi-kuningas oli havaitsevinaan tämän vanhaksi ja häijyksi, kaiken maailman pahuuden ja synnin saastuttamaksi, ja häntä kauhisti ajatellessaan, että olisi saattanut joutua moisen pauloihin.
Hän oli ottanut hansikkaan kädestään puristaakseen Storrådan kättä. Mutta nyt hän läimähdyttikin hansikkaalla Storrådaa vasten kasvoja ja karjaisi: »Mitä minulla on sinun kanssasi tekemistä, senkin vanha pakanakoira!»
Storråda peräytyi kolme askelta taaksepäin. Mutta hän hillitsi pian itsensä ja vastasi: »Tämä lyönti koitukoon surmaksesi, kuningas Olavi Trygvenpoika!»
Ja hän oli kalmankalpea kuin manalan haltijatar kääntyessään pois kuninkaasta ja palatessaan laivaansa.
Seuraavana yönä Olavi-kuningas näki merkillisen unen.
Hänen edessään ei ollut maata, vaan merenpohja. Vihreänharmaa lakeus, jonka yllä oli monta syltä vettä. Hän näki kalojen uivan saalistamassa, näki aluksien purjehtivan ylhäällä vedenpinnalla kuin tummat pilvet ja auringon välkkyvän himmeänä kuin kalpea kuu.
Silloin hän huomasi saman naisen, jonka oli nähnyt kirkonportilla, kävelevän alhaalla meren pohjassa. Hänen ryhtinsä oli yhä vielä kumara ja vaatteensa kuluneet, kuten silloin, kun kuningas hänet kohtasi, kasvot yhä vielä murheen murtamat.
Mutta hänen kävellessään merenpohjalla jakautui vesi kahtia hänen edessään. Kuningas näki, miten se ikään kuin äärettömän kunnioituksen pakosta kohosi holveiksi ja muodostui pylväiksi, niin että hän kulki kuin mitä ihanimmassa temppelissä.