Mutta niin erilaiset kuin nuo kuvat olivatkin, varmasti poloinen orjatar rakasti sitä reipasta nuorukaista, jonka hän näki metsän uumenista tulevan vastaan, yhtä palavasti kuin kuninkaantytär mielessään loihtimaansa pyhää kuvaa.
Ja jos Hjalte, runonlaulaja, olisi nähnyt molemmat kuvat, hän olisi varmasti ylistänyt kumpaakin. Hän olisi sanonut, että molemmat olivat kuninkaan näköiset. »Sillä» — niin hän olisi sanonut — »Olavi-kuninkaan hyvä onni on säätänyt niin, että hän on reipas, iloinen nuorukainen ja samalla myös Jumalan pyhä sankari.»
Sillä vanha Hjalte rakasti Olavi-kuningasta, ja vaikka hän oli kuljeksinut hovista hoviin ja nähnyt paljon ihmisiä, ei hän milloinkaan ollut kohdannut hänen kaltaistaan. »Mistä löydän sellaisen, joka saisi minut unohtamaan Olavi Haraldinpojan?» oli hänen tapana sanoa. »Mistä tapaisin mainiomman miehen kuin hän?»
Hjalte-runonlaulaja oli tuikea, tylyn näköinen ukko. Korkeasta iästään huolimatta hänellä oli musta tukka, hänen ihonsa oli tumma ja hänen katseensa terävä. Ja hänen laulunsa oli aina hyvin vastannut hänen ulkomuotoaan. Hän ei ollut koskaan löytänyt muita kuin sota- ja taistelusanoja. Hän ei ollut koskaan runoillut muita kuin sotalauluja.
Vanhan Hjalten sydän oli tähän saakka ollut kuin korpi salotöllin edustalla. Se oli ollut kuin suuri kiviraunio, missä ei tahdo kasvaa muuta kuin laihaa sanajalkaa ja kovaa sahaheinää.
Mutta vaelluksillaan Hjalte oli päätynyt Upsalan kuninkaanhoviin ja nähnyt kuninkaantyttären, Ingegerdin. Hän oli havainnut tämän jalommaksi kaikkia sitä ennen tapaamiaan naisia. Totta totisesti tuo kuninkaantytär oli yhtä paljon muita naisia suloisempi kuin Olavi-kuningas mainiompi muita miehiä!
Silloin heräsi Hjalten mielessä aivan äkkiä ajatus, että hän koettaa herättää rakkauden Ruotsin kuninkaan tyttären ja Norjan kuninkaan välillä. Hän tuumi, että miksi ei Ingegerd, joka oli naisista parhain, voisi rakastaa Olavi-kuningasta, joka oli miesten valio?
Ja kun tuo ajatus kerran oli juurtunut Hjalten mieleen, ei hän enää sepittänyt jylhiä sankarilauluja. Hän herkesi tavoittelemasta Upsalan hovin ankarien uroiden ylistystä ja kunnioitusta ja istui pitkät hetket neitojen luona neitsytkammiossa. Eikä olisi voinut uskoa puhelijaa Hjalteksi. Ei olisi luullut hänen keksivän niin kauniita ja lempeitä sanoja, joita hän nyt käytti puhuessaan Olavi-kuninkaasta.
Kukaan ei olisi tuntenut Hjaltea entisekseen. Siitä päivin kuin tuo naimiskauppa oli iskenyt hänen aivoihinsa, hän oli kokonaan muuttunut. Kun tuo suloinen ajatus versoi Hjalten sielussa, oli kuin korpeen olisi auennut värikäs, tuoksuva, hentolehtinen ruusu.
Kerran Hjalte taas istui kuninkaantyttären luona neitsytkammiossa.
Kaikki muut palvelusneidot paitsi Astrid olivat menneet pois.