Hjalte ajatteli jo kyllin kauan puhuneensa Olavi Haraldinpojasta. Hän oli sanonut tästä kaiken kauniin, mitä tiesi. Mutta olikohan siitä ollut mitään hyötyä? Mitähän kuninkaantytär ajatteli Olavi-kuninkaasta?
Hjalte päätti virittää Ingegerdille pauloja saadakseen selville, mitä tämä ajatteli Olavi-kuninkaasta. »Huomaan sen kai yhdestä ainoasta silmäyksestä tai punehtumisesta», tuumi hän.
Mutta kuninkaantytärpä oli korkeasukuinen nainen, hän osasi peittää ajatuksensa. Hän ei punastunut eikä hymyillyt. Hänen silmänsä eivät ruvenneet loistamaan. Hän ei ilmaissut ajatuksiaan.
Mutta katsoessaan Ingegerdin jaloihin kasvoihin runolaulaja tunsi häpeävänsä. 'Neito on liian hyvä, jotta hänen kimppuunsa voisi yrittää salaa hyökätä', tuumi hän. 'Hänen kanssaan on ruvettava julkitaisteluun.'
Hän sanoi siis suoraan: »Kuule, kuninkaantytär! Jos Olavi Haraldinpoika pyytää sinua isältäsi, mitä itse sanot siihen?»
Nuoren kuninkaantyttären kasvot kirkastuivat kuin sellaisen ihmisen, joka tulee vuoren huipulle ja näkee sieltä meren. Hän vastasi heti peittelemättä:
»Jos hän on sellainen kuningas ja sellainen kristitty, jollainen olet kertonut hänen olevan, se olisi minulle suuri onni.»
Mutta tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun jo loiste sammui hänen silmistään. Oli kuin sumupatsas olisi kohonnut hänen ja tuon kaukaisen, suuren, ihanan näyn väliin.
»Oi Hjalte!» valitti hän, »unohdat yhden asian. Olavi-kuningas on vihollisemme. Odotamme hänen puoleltaan sotaa eikä kosimatarjouksia.»
»Älä anna sen asian huolestuttaa mieltäsi!» rauhoitteli Hjalte. »Jos vain sinä tahdot, on kaikki hyvin. Tiedän, mikä Olavi-kuninkaan tahto on tässä asiassa.»