Kesä oli jo kallistunut lopuilleen. Teerenpoikaset olivat saaneet vahvat sulat pykäläpäiseen pyrstöönsä ja lujuutta kuperiin siipiinsä, olivat jo alkaneet lennellä nopein, hurisevin siivenlyönnein hongikoissa.
Silloin oli Svean kuningas kerran aamulla ratsastanut kotiin onnistuneelta metsästysretkeltä. Satulannastasta oli riippunut vanha urosteeri, välkkyvän sinervänmusta tuima herra, jolla oli punaiset kulmakarvat, sekä neljä taitamatonta poikasta, joilla oli halpa-arvoisuuttaan vielä täplikäs höyhenpuku. Ja kuningas oli ollut kovin ylpeä. Hän tuumi, ettei jalo- ja metsästyshaukalla useinkaan saanut näin hyvää saalista yhtenä aamurupeamana.
Mutta Hjalten tuli tietää, että sinä aamuna seisoi kuninkaantytär Ingegerd neitoineen linnassa odottamassa kuningasta. Ja neitojen joukossa oli yksi, jonka nimi oli Astrid ja joka oli Svean kuninkaan tytär niinkuin Ingegerdkin, vaikka hänen äitinsä oli orjatar, minkä vuoksi häntäkin pidettiin orjana. Ja tuo nuori neito osoitti siinä seistessään sisarelleen, miten pääskyset alkoivat kerääntyä parviin ja valita itselleen johtajaa pitkälle muuttomatkalle. Hän huomautti tälle, että kesä oli jo pakenemaisillaan maasta; ja juuri sen aikanahan Ingegerdin häät oli määrä viettää. Ja hän kehoitti tätä kysymään kuninkaalta, miksi häntä ei ollut päästetty matkustamaan Olavi-kuninkaan luo. Sillä Astridin teki mieli sisarensa mukaan tuolle matkalle. Hän arveli olevansa ikänsä kaiken iloinen, kun vain kerrankin saisi nähdä Olavi-kuninkaan.
Mutta Svean kuningas oli tyttärensä nähdessään ratsastanut tämän luo. »Katso, Ingegerd!» oli hän sanonut, »tässä riippuu viisi teertä satulannastassa. Tänä yhtenä aamuna olen saanut viisi teertä. Kenen luulet voivan ylpeillä paremmasta onnesta? Oletko milloinkaan kuullut, että yksikään kuningas on saanut parempaa saalista?»
Mutta silloin kuninkaantytär oli suuttunut, kun isä niin ylpeästi kehuskeli omaa onneaan, vaikka itse nosti onnen tien pystyyn toisilta. Ja tehdäkseen lopun häntä jo monet viikot riuduttaneesta tuskasta hän oli vastannut: »Isä, sinä olet suureksi kunniaksesi surmannut viisi teertä, mutta minä tiedän kuninkaan, joka kerran aamuhetkenä otti vangiksi viisi kuningasta. Ja se kuningas oli Olavi, sama sankari, jonka olet valinnut minun miehekseni.»
Silloin Svean kuningas oli vihastuneena hypännyt satulasta ja tullut kädet nyrkissä tytärtään kohti.
»Hiisikö sinua riivaa?» oli hän tiuskaissut. »Mikä noiduttu yrtti on pannut pääsi sekaisin? Miten mielesi kääntyi tuohon mieheen?»
Siihen ei Ingegerd ollut vastannut mitään, vaan pelästyneenä peräytynyt askelen, pari.
Kuningas oli samassa tyyntynyt. »Armas tytär, etkö tiedä, että olet minulle rakas? Miten voisin antaa sinut miehelle, jota en voi sietää? Tahdon seurata sinua lempein toivotuksin. Tahdon voida tulla sinun omaan saliisi. Sanon sinulle: sinun täytyy kääntää mielesi toisten maiden kuninkaisiin, sillä Norjan kuningas ei ikinä saa sinua omakseen!»
Tästä kuninkaantytär oli niin hämmästynyt, ettei osannut vastata kuninkaalle muuta kuin: »En rukoillut sinua. Se oli kansan tahto.»