Ja kuningas oli heti kysynyt, tarkoittiko hän, että Svean kuningas oli orja, joka ei saanut vallita omia lapsiaan? Oliko hänellä käskijä, joka saattoi lahjoittaa pois hänen tyttärensä?
»Tahtooko Svean kuningas siis sallia, että häntä sanotaan sanansa syöjäksi?» oli kuninkaantytär kysynyt vuorostaan.
Svean kuningas oli nauranut ääneen. »Ole huoleti! Niin ei sanota. Miksi sitä kysyt sinä, joka olet nainen? Vielä on miehiä neuvoskunnassani. Miehet kyllä keksivät neuvon sellaiseen.»
Ja kuningas oli kääntynyt niiden uroiden puoleen, jotka ratsastivat metsästäjien parvessa.
»Tämä lupaus sitoo tahtoni», selitti hän. »Tahdon vapautua tästä siteestä.»
Mutta ei ainoakaan kuninkaan miehistä vastannut sanaakaan, ei yksikään tiennyt antaa hänelle mitään neuvoa.
Silloin Olavi Sylikuningas oli närkästynyt äskeistä pahemmin. Hän oli vimmastunut kuin hullu. »Voi teidän viisauttanne!» oli hän tavan takaa huutanut miehilleen. »Minä tahdon päästä vapaaksi siitä velvollisuudestani. Miksi teidän viisauttanne ylistetään?»
Mutta kun kuningas oli näin melunnut ja tiuskinut eikä yksikään tiennyt vastata hänelle mitään, astui Astrid esiin neitojen joukosta ja teki ehdotuksensa. Mutta Hjalten piti uskoa ja tietää, että hän oli lausunut sen ainoastaan siksi, että se oli tuntunut hänestä somalta ja ikään kuin kutkuttanut hänen kieltään, ei lainkaan sen vuoksi, että hän olisi pitänyt sitä mahdollisena.
»Miksi et lähetä minua?» kysyi hän. »Minäkin olen sinun tyttäresi.
Miksi et lähetä minua Norjan kuninkaalle?»
Mutta heti kun Astrid oli sanonut sen, oli Ingegerd valahtanut ihan kalpeaksi. »Ole vaiti ja mene matkoihisi», kivahti hän suuttuneena. »Mene matkoihisi, lörpöttelijä, kavala, ilkeä olento, joka ehdotat isälleni mokomaa häpeää.»