Mutta kuningas ei päästänyt Astridia menemään. Päinvastoin, päinvastoin! Hän oli ojentanut tälle kätensä ja vetänyt hänet rintaansa vasten. Hän oli nauranut ja itkenyt ja ollut ilosta hurjana kuin leikikäs lapsi.
»Oih!» oli hän huudahtanut, »kas siinä vasta keksintö! Kas siinä oikein pakanallinen kepponen! Sanomme Astridia Ingegerdiksi. Narraamme Norjan kuninkaan ottamaan hänet vaimokseen. Ja kun sitten ympäri maita ja mantereita leviää tieto, että Olavi Haraldinpojan kuningatar on orjasukua, silloin on moni mies hyvillään. Kaikki silloin ivailevat tuota suurta kuningasta.»
Mutta silloin Ingegerd oli mennyt kuninkaan luo ja rukoillut: »Voi, isä, älä tee niin! Minä rakastan Olavi-kuningasta sydämestäni, ja minulle tuottaa suurta tuskaa, kun tahdot petkuttaa häntä.»
Ja hän sanoi kärsivällisesti noudattavansa suurkuninkaan käskyä ja luopuvansa aviosta Olavi Haraldinpojan kanssa. Isän piti vain luvata, ettei tee Norjan kuninkaalle tätä, ei tätä!
Mutta Svean kuningas ei ollut kuunnellut hänen rukouksiaan. Oli vain kääntynyt Astridin puoleen, jota hän hyväili, ikään kuin tämä olisi ollut suloinen kuin itse kosto. »Sinä saat lähteä, saat lähteä pian, huomenna jo! Tottahan meillä on jokin laiva kunnossa. Kaikki, mitä tarvitset myötäjäisiksi, vaatteesi, rakas tytär, ja seurueesi, voidaan varustaa suurimmassa kiireessä. Norjan kuningas ei ajattele sellaista, hän ajattelee vain sitä iloa, että saa omakseen Svean kuninkaan korkeasukuisen tyttären.»
Kuninkaan sanottua näin Ingegerd kai ymmärsi, ettei asia ollut autettavissa. Hän oli silloin tullut sisarensa luo, laskenut kätensä tämän kaulaan ja vienyt kanssaan omaan saliinsa. Ja hän istutti sisarensa omalle kunniaistuimelleen ja asettui itse matalalle rahille hänen jalkojensa juureen. Ja hän sanoi Astridille, että tämän piti nyt istua siinä tottuakseen olemaan ensimmäisellä sijalla, tietääkseen, millainen asema hänellä oli kuningattarena. Sillä Ingegerd ei olisi mitenkään suonut, että Olavi-kuninkaan täytyi hävetä kuningatartaan.
Sitten kuninkaantytär oli lähettänyt toiset neitonsa vaateluhtiin ja aittaan noutamaan niitä myötäjäisiä, jotka hän oli hankkinut itselleen. Ja ne kaikki hän lahjoitti sisarelleen, jottei Astrid tulisi Norjan kuninkaan luo kuin mikäkin köyhä orjatar.
Hän mainitsi myös, ketkä palvelijat ja neidot lähtevät Astridin mukaan, ja viimeksi hän oli lahjoittanut tälle oman ihanan laivansa.
»Tietysti sinä otat minun pitkälaivani», oli hän sanonut. »Niinkuin tiedät, siinä on monta kunnon poikaa airoissa. Sillä tahtoni on, että tulet ylväästi Norjan kuninkaan luo, jotta hän tuntee kuningattarestaan koituvan hänelle kunniaa.»
Vihdoin kuninkaantytär oli puhunut sisarensa kanssa hyvin kauan Olavi-kuninkaasta. Mutta Ingegerd oli puhunut, niinkuin puhutaan pyhistä Jumalan miehistä, eikä niinkuin kuninkaista. Eikä Astrid ollut ymmärtänyt paljoakaan. Mutta sen hän oli käsittänyt, että kuninkaantytär tahtoi lahjoittaa Astridille kaikki hänen omassa povessaan asuvat hyvät ajatukset, jottei Norjan kuningas pettyisi niin syvästi kuin Olavi Sylikuningas toivoi.