Loppujen lopuksi oli Astrid, joka ei sentään ollut niin paha kuin kaikki luulivat, unohtanut, miten usein hän oli joutunut kärsimään juuri sisarensa vuoksi; hän oli toivonut, että hänellä olisi vapaa valta sanoa: »En lähde!» Hän oli puhunut tästä kuninkaantyttärelle, ja he olivat molemmat itkeneet ja ensi kerran tunteneet itsensä sisariksi.
Mutta Hjalten piti ymmärtää, ettei Astrid ollut niitä ihmisiä, jotka turhia mietiskelevät ja surevat. Päästyään merelle hän oli unohtanut kaikki surunsa ja pelkonsa. Hän oli saanut matkata kuin hallitsijatar, häntä oli palveltu kuin kuninkaantytärtä. Ensi kerran äitinsä kuoleman jälkeen hän oli ollut onnellinen.
Ihana kertojatar oli hetken vaiti. Hän katsahti nopeasti Hjalteen, joka ei ollut kertaakaan liikahtanut hänen puhuessaan. Astrid kalpeni nähdessään vanhuksen kasvoista kuvastuvan tuskan.
»Sano, mitä ajattelet!» huudahti hän. »Kohta olemme perillä
Kungahällassa. Miten minun siellä käy? Surmaako kuningas minut?
Lähettääkö hän minut takaisin poltinraudalla merkittynä? Sano totuus,
Hjalte!»
Mutta vanha runonlaulaja ei vastannut, istui vain puhellen itsekseen itse sitä edes huomaamattaan. Astrid kuuli hänen mutisevan, ettei Kungahällassa ollut ainoaakaan ihmistä, joka tunsi Ingegerdin, ja ettei hänellä itsellään totisesti ollut halua palata sinne.
Nyt Hjalten synkkä katse sattui Astridiin, ja vanhus alkoi kysellä. Astridhan oli toivonut olevansa vapaa voidakseen kieltäytyä lähtemästä tälle matkalle. Ja nyt Kungahällaan saapuessaan hän oli vapaa. Mitä hän nyt aikoi tehdä? Aikoiko hän ilmaista Olavi-kuninkaalle, kuka hän oli?
Kysymys hämmästytti Astridia suuresti. Hän oli hyvän aikaa vaiti. Mutta sitten hän alkoi pyydellä Hjaltea lähtemään mukaan Kungahällaan ja ilmaisemaan kuninkaalle totuuden. Hän selitti laivaväkensä ja neitonsa sitoutuneen olemaan vaiti. »Itse en tiedä, mitä teen», valitti hän. »Miten voin tietää, mitä minun on tehtävä? Kuulinhan kaikki, mitä sinä kerroit Ingegerdille Olavi Haraldinpojasta.»
Sanoessaan näin Astrid näki Hjalten jälleen vaipuvan mietteisiin. Ukko kuului mutisevan, ettei hän ikinä usko Astridin tunnustavan. »Mutta minun täytyy sentään sanoa, millainen kohtalo häntä odottaa.»
Sitten Hjalte nousi ja alkoi puhua hyvin vakavasti: »Kuuntelehan, Astrid, vielä tämä tarina Olavi-kuninkaasta! En ole ennen puhunut siitä.
»Se tapahtui siihen aikaan, jolloin Olavi-kuningas oli vasta köyhä merikuningas, jolloin hänellä oli vain muutamia hyviä laivoja ja muutamia uskollisia sotureita, mutta ei lainkaan osaa isiensä valtakunnasta. Se tapahtui niihin aikoihin, jolloin hän kunniakkaasti taisteli kaukaisilla merillä, ahdisteli viikinkejä ja suojeli kauppamiehiä sekä auttoi miekallaan kristittyjä ruhtinaita.