»Noihin aikoihin kuningas näki kerran unta, että valkeuden ruhtinas, Jumalan ihana enkeli, laskeutui yöllä hänen laivaansa, nosti kaikki purjeet ja käänsi keulan pohjoiseen. Ja kuninkaasta tuntui, etteivät he olleet purjehtineet pitempää aikaa kuin tähti tarvitsee aamulla sammuakseen, ennen kuin saapuivat korkealle, kallioiselle rannikolle, jota vuonot puhkoivat ja maidonvalkeat tyrskyt reunustivat. Mutta kun he pääsivät rannalle, enkeli ojensi kätensä ja puhui hopeanhelähtelevällä äänellä, joka voitti tuulen pauhinan ja purjeiden paukkeen ja aaltojen hurjan kohinan, emäpuun hirveää vauhtia halkoessa niitä. 'Olavi kuningas', niin kaikuivat enkelin sanat, 'tämä maa on oleva sinun iankaikkisesti'.»
Mutta nyt Hjalte koetti selittää Astridille, että samoin kuin aamurusko lieventää yön muuttumista aurinkoiseksi päiväksi, samoin ei Jumalakaan tahtonut kuninkaan huomaavan, että uni ennusti hänelle yli-inhimillistä kunniaa. Kuningas ei ymmärtänyt Jumalan tahdon olevan, että hän taivaalliselta valtaistuimeltaan iäisesti hallitsee Norjan maata, että kuninkaat vaihtuvat, mutta pyhä Olavi-kuningas aina ohjaa valtakuntaansa.
Kuninkaan nöyryys himmensi näyn täydellisen selvyyden, selitti Hjalte, ja hän tulkitsi enkelin sanat niin, että hän ja hänen sukunsa miehet iäti hallitsevat tätä maata, jonka enkeli oli näyttänyt hänelle. Ja kun hän luuli tuntevansa tämän maan isiensä valtakunnaksi, hän ohjasi kulkunsa sinne ja pääsi hyvän onnensa auttamana pian sen kuninkaaksi.
»Ja niin, kuuletko, Astrid! asianlaita on yhä vieläkin. Kaikki tosiaan osoittaa, että Olavi-kuninkaassa asuu taivaallinen voima, mutta kuitenkin hän vielä epäilee ja ajattelee olevansa kutsuttu ainoastaan maalliseksi kuninkaaksi. Hän ei vielä tavoittele pyhimyksenkruunua. Mutta se hetki ei ole enää kaukana, jolloin hänen täytyy saada tehtävästään täysi selvyys. Se hetki ei ole enää kaukana.»
Ja Hjalte-vanhus puhui edelleen, tietäjäntulen säteillessä hänen sielustaan ja otsaltaan:
»Lieneekö — Ingegerdiä lukuunottamatta — ainoaakaan naista, jota Olavi Haraldinpoika ei hylkäisi eikä karkottaisi rinnaltaan sinä hetkenä, jolloin hän nousee ja käsittää enkelin sanat, että hän on iankaikkisesti oleva Norjan kuningas? Lieneekö ainoaakaan, joka silloin voi seurata häntä hänen korkealla vaelluksellaan, lukuunottamatta Ingegerdiä?»
Vielä kerran Hjalte kääntyi Astridin puoleen ja kysyi hyvin ankarasti:
»Vastaa nyt ja sano, etkö aio ilmaista totuutta Olavi-kuninkaalle?»
Astrid oli pelästynyt pahanpäiväiseksi. Hän vastasi hyvin nöyrästi: »Miksi et tahdo lähteä mukaan Kungahällaan? Silloin minun täytyy ilmaista kaikki. Etkö näe, etten itsekään tiedä, mitä tahdon? Lupaisinhan mitä haluat, jos aikoisin pettää kuninkaan. Houkuttelisin sinut jatkamaan matkaasi, jos todella sitä toivoisin, mutta tiedän olevani heikko. Minähän pyydän ainoastaan, että lähdet mukaani.»
Mutta tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun näki Hjalten kasvoista kuvastuvan hirveän raivon. »Vai pitäisi minun auttaa sinua välttämään kohtaloasi!» karjaisi vanhus.
Hjalte selitti, ettei hänen tarvinnut osoittaa Astridille armahtavaisuutta. Hän vihasi tätä, koska tämä oli tehnyt syntiä sisartaan kohtaan. Ingegerdin oma oli se mies ollut, jonka hän tahtoi varastaa itselleen, sillä varas Astrid oli. Hjaltenkin kaltaisen karaistuneen urhon täytyi voihkia tuskasta ajatellessaan, miten Ingegerd oli kärsinyt. Mutta Astrid ei ollut tuntenut mitään. Tuon jalon neidon kamppaillessa tuskissaan hän oli lähtenyt julmana ja viekkaana etsimään ainoastaan omaa iloaan. Voi Astridia! voi häntä!