Astrid kuuli Hjalten äänen painuvan niin synkän hurjaksi kuin tämä olisi mutissut loitsua.
»Sinä vääristelit ja turmelit ihanimman runoni!» sadatteli ukko. »Sillä ihanin runo, jonka Hjalte-runonlaulaja kuunaan on sepittänyt, oli se, että hän olisi laulanut yhteen maailman hurskaimman naisen ja oivallisimman miehen. Mutta sinä vääristelit sen runon ja muutit sen ilveilyksi. Ja minä rankaisen sinua, sinä kalman sikiö! Minä rankaisen sinua samoin kuin Isä Jumala rankaisi sitä kiusaajaa, joka teki hänen maailmansa syntiseksi. Minä rankaisen sinua.
»Mutta älä pyydäkään, nainen», jatkoi hän, »minua lähtemään mukaasi suojelemaan sinua omalta itseltäsi! Ajattele, miten kuninkaantyttären täytyy kärsiä tästä rumasta pilasta, jonka teet Olavi-kuninkaalle! Sekä Ingegerdin että minun puolestani on sinun saatava rangaistus. Enkä minä lähde mukaasi ilmaisemaan sinua. Se on minun kostoni. En ilmaise sinua.
»Kuule, Astrid! Saat matkata Kungahällaan, ja jollet puhu omasta tahdostasi, tulkoon sinusta kuninkaan morsian. Mutta sitten, senkin käärme! kosto tavoittaa sinut. Minä tunnen Olavi-kuninkaan ja tunnen sinutkin. Elämäsi käy niin raskaaksi, että joka päivä toivot kuolemaa.»
Sen sanottuaan Hjalte kääntyi pois ja lähti omaan laivaansa.
Astrid istui kauan ääneti miettien kuulemaansa. Mutta sitten hänen kasvoilleen levisi pilkallinen hymy. Hjalte-vanhus unohti, että Astrid oli oppinut hymyilemään tuskille. Mutta onnea, onnea hän ei ollut koskaan maistanut.
Ja Astrid nousi ja meni teltanaukolle. Hän näki tuiman Hjalten ohjaavan laivansa länttä kohti, kohti sumujen verhoamaa Islantia, joka viluisena ja pimeänä toivotti laajalti matkustaneen poikansa tervetulleeksi kotiin.
3.
On aurinkoinen syyspäivä. Taivaalla ei ole pienintä pilvenhattaraa. On sellainen päivä, jolloin tulee ajatelleeksi: ihana aurinko tahtoo antaa kaiken valonsa. Ihana aurinko on kuin äiti, jonka poika on matkalle lähdössä ja joka ei nyt eron hetkellä tahdo irroittaa katsettaan rakkaimmastaan.
Siinä pitkässä laaksossa, jossa Kungahälla sijaitsee, kohoaa useita pieniä pyöreälakisia, pyökkimetsää kasvavia kukkuloita. Ja nyt puut ovat pukeutuneet niin koreaan syysasuun, että täytyy ihan ihmetellä. On kuin ne olisivat lähdössä kosiin. Tuntuu siltä, kuin ne olisivat pukeutuneet kultaan ja helakkaan punaan lumotakseen rikkaat morsiamet loistollaan.