Joen vastakkaisella rannalla kohoava suuri Hisingenin saari on myös somistautunut kuin juhlaan. Mutta Hisingenissä kasvaa vaaleankeltaisia koivuja. Hisingenin puilla on valkeat vaatteet kuin morsiamilla vihillä.
Mutta jokea ylöspäin, joka vyöryy merta kohti ylväänä ja vuolaana kuin jos syyssateet olisivat täyttäneet sen kuohuvalla viinillä, soutaa laiva toisensa perästä kotia kohti. Ja kun purret lähestyvät Kungahällaa, vaihtuvat niiden harmaat sarkapurjeet uusiin, valkeihin. Ja mieleen johtuu väkisinkin tarina kuninkaanpojista, jotka lähtivät seikkailemaan kerjäläisen ryysyihin verhoutuneina ja heittivät ne jälleen yltään palatessaan takaisin komeaan kuninkaankartanoon.
Mutta kaikki Kungahällan asukkaat ovat kokoontuneet laitureille. Vanhat ja nuoret purkavat tavaroita laivoista. He kantavat varastohuoneet täyteen suoloja ja hylkeenrasvaa, kallisarvoisia aseita ja monenvärisiä pukimia. He kiskovat laivat ja veneet maalle ja kyselevät kotiutuneilta muun maailman kuulumisia.
Mutta äkkiä puuha ja hyörinä lakkaa, kaikki suuntaavat katseensa joelle.
Kömpelökulkuisten kauppa-alusten joukossa tulla porhaltaa suuri pitkälaiva. Ja kansa ihmettelee, kuka se sellainen tulija saattaa olla, jonka laivassa on purppurareunuksiset purjeet ja keulassa kultainen kuva. Ihmetellään, mikä laiva tuo saattaa olla, joka liitää halki aaltojen kevyesti kuin joutsen. Kiitellään soutajia, jotka liikuttavat airojaan niin tasaisessa tahdissa, että ne välkkyvät aluksen kupeilla kuin kotkan siivet.
»Varmaankin Ruotsin kuninkaan tytär», aletaan arvailla. »Varmaankin ihana kuninkaantytär, Ingegerd, jota Olavi Haraldinpoika on odottanut kaiken kesää ja syksyä.»
Ja naiset kiiruhtavat laiturille näkemään kuninkaantytärtä, joka joella soutaa kuninkaanlaituria kohti. Miehet ja pojat juoksevat laivoihin ja kiipeävät venetalaiden katoille.
Kun naiset näkevät kuninkaantyttären loistavassa asussa laivansa kannella, he alkavat huutaa tervetuliaistoivotuksia. Ja kaikki miehet, jotka näkevät hänen lempeästi hymyilevät kasvonsa, ottavat lakkikulun päästään ja heiluttavat sitä korkealla ilmassa.
Mutta kuninkaanlaiturilla seisoo Olavi-kuningas itse, ja kun hän näkee kuninkaantyttären, hänen kasvonsa säteilevät ilosta ja hänen silmänsä loistavat lempeää hellyyttä.
Ja koska on niin myöhäinen vuodenaika, että kaikki kukat ovat kuihtuneet, nuoret tytöt taittavat puista punakeltaisia syksynlehtiä ja siroittelevat niitä laiturille ja kadulle. Ja kiireen kaupalla he rientävät koristelemaan talonseiniä helottavilla pihlajanmarjoilla ja purppuranpunaisilla haavanlehdillä.