Kuninkaantytär, joka seisoo korkealla laivassaan, näkee kansan viittovan hänelle ja toivottavan hänet tervetulleeksi, näkee punakellertävät lehdet, joiden päällitse hänen tulee kävellä. Ja uloinna laiturilla hän näkee kuninkaan, joka hymyilee hänelle.
Ja kuninkaantytär unohtaa kaiken, mitä hänen tuli sanoa ja tunnustaa. Hän unohtaa, ettei hän ole Ingegerd. Hän unohtaa kaiken muun, paitsi että tahtoo päästä Olavi Haraldinpojan vaimoksi.
* * * * *
Kerran sunnuntaina Olavi Haraldinpoika istui päivällispöydässä kaunis kuningattarensa kupeellaan. Hän puheli vilkkaasti tämän kanssa, nojasi kyynärpäätään pöytään sekä kääntyi niin, että saattoi nähdä tämän kasvot. Mutta Astridin puhuessa kuningas loi silmänsä alas ajatellakseen ainoastaan tämän äänen ihanuutta, ja kun kuningatar puheli kauan, Olavi alkoi ajattelemattaan, huomaamattaan vuoleskella pöydänlevyä.
Kaikki Olavi-kuninkaan miehet tiesivät, ettei hän olisi tehnyt niin, jos olisi muistanut, että oli sunnuntai. Mutta he kunnioittivat Olavi-kuningasta niin suuresti, etteivät uskaltaneet huomauttaa hänelle, että hän teki syntiä.
Mitä kauemmin Astrid puhui, sitä rauhattomammiksi soturit kävivät. Kuningatar huomasi kyllä heidän vaihtavan keskenään huolestuneita silmäyksiä, mutta ei tiennyt, minkä vuoksi.
Kaikki olivat jo lopettaneet ja ruoka korjattu pois, mutta Olavi-kuningas istui yhä paikallaan puhellen Astridin kanssa ja nyrhien puukolla pöydänlevyä. Hänen edessään oli jo pienoinen lastukasa.
Silloin sai vihdoin sanoiksi hänen ystävänsä Björn, Sälön Ogurin poika.
»Mikä päivä huomenna on, Eilif?» kysyi hän hovipojalta.
»Huomenna on maanantai», vastasi Eilif kovalla, selkeällä äänellä.