Silloin kuningas kohotti päätään ja katsoi Eilifiin. »Sanoitko, että huomenna on maanantai?» lausui hän miettiväisenä.
Virkkamatta enää sanaakaan hän keräsi käteensä kaikki pöydästä vuolemansa lastut, meni lieden ääreen, kaivoi tuhasta hehkuvan hiilen ja laski sen lastujen päälle, jotka pian syttyivät tuleen.
Kuningas seisoi hievahtamatta paikallaan ja antoi lastujen palaa kädessään poroksi.
Silloin kaikki uroot iloitsivat, mutta nuori kuningatar valahti kalman kalpeaksi.
'Miten hän mahtaakaan tuomita minua, kun kerran saa tietää syntini', ajatteli Astrid, 'koska rankaisee itseään noin ankarasti niin pienestä rikkomuksesta!'
* * * * *
Gårdarikin Acke makasi sairaana purressaan Kungahällan satamassa. Hän makasi ahtaassa laivanruumassa odottaen kuolemaa. Hänen jalkaansa oli kauan särkenyt ankarasti, nyt siihen oli auennut haava, ja viime tunteina jalka oli alkanut mustua.
»Kuule, Acke, ei sinun tarvitse kuolla!» lohdutteli Kungahällan Ludolf, joka oli laskeutunut ruumaan katsomaan Ackea. »Etkö tiedä, että Olavi-kuningas on täällä kaupungissa ja että Jumala on hänelle antanut suuren voiman hänen pyhyytensä ja hurskautensa ansiosta? Käske pyytää häntä luoksesi ja laskemaan kätensä päällesi, niin jäät eloon.»
»En voi häneltä pyytää apua», valitti Acke. »Olavi Haraldinpoika vihaa minua, sillä löin aikoinani kuoliaaksi hänen kasvinveljensä Reor Valkoisen. Jos hän saa tietää, että minä olen laivoineni täällä satamassa, hän surmaa minut.»
Mutta tullessaan Acken luota Ludolf kohtasi kaupungin kadulla nuoren kuningattaren, joka oli ollut metsässä pähkinöitä poimimassa.