»Kuningatar», huusi Ludolf, »sano Olavi-kuninkaalle näin: 'Gårdarikin Acke, joka löi kuoliaaksi kasvinveljesi, makaa kuolemaisillaan satamassa omassa purressaan'.»
Kaunis kuningatar kiiruhti kotiin ja saman tien Olavi-kuninkaan luo, joka seisoi pihalla sukimassa ratsuaan.
»Riemuitse, Olavi-kuningas!» huudahti hän, »Gårdarikin Acke, joka tappoi kasvinveljesi, makaa sairaana purressaan täällä satamassa; hän on kuolemaisillaan.»
Olavi Haraldinpoika vei kiireesti hevosen talliin. Sitten hän lähti kadulle ilman miekkaa ja kypärää. Hän käveli ripeästi talojen lomitse, kunnes päätyi satamaan. Siellä hän etsi käsiinsä Acken laivan. Kuningas oli jo ruumassa sairaan luona, ennen kuin tämän miehet huomasivat ruveta estämään.
»Acke», sanoi Olavi-kuningas, »usein olen ajanut sinua takaa merellä, mutta aina pääsit pakoon. Nyt on sairaus kohdannut sinut täällä minun kaupungissani. Se on minulle siitä merkkinä, että Jumala on antanut henkesi käsiini.»
Acke ei vastannut. Hän oli ihan voimaton, kuolema oli hyvin lähellä.
Olavi Haraldinpoika laski kätensä hänen rinnalleen ja rukoili Jumalaa.
»Anna minulle tämän viholliseni henki!» pyysi hän.
Mutta kuningatar, joka oli nähnyt kuninkaan rientävän satamaan ilman kypärää ja miekkaa, oli mennyt asetupaan, noutanut hänen aseensa ja kutsunut muutamia hänen miehiään. Sitten hän lähti kuninkaan jälkeen laivalle.
Mutta seisoessaan ahtaan laivanruuman ulkopuolella kuningatar kuuli
Olavi-kuninkaan rukoilevan sairaan puolesta.
Astrid kurkisti ruumaan katsoakseen kuningasta ja Ackea ilmaisematta, että oli saapuvilla. Hän näki, että kun Olavin kädet olivat kuolevan otsalla ja rinnalla, kalmanväri hävisi tämän kasvoista. Sairas alkoi hengittää kevyesti ja hiljaa ja lakkasi valittamasta. Viimein hän vaipui suloiseen uneen.