»Mutta se on kohtaloni», ajatteli kuningas ja ratsasti eteenpäin.
Ja hän tuli niin lähelle lauttauspaikkaa, että vartija toisella rannalla nosti torven huulilleen puhaltaakseen merkin hänen tulostaan, ja nostosilta vedettiin ylös, ja vankan tornin portti avautui hänen edessään.
Mutta silloin kuningas nosti päänsä ja pysäytti hevosensa. »Minä olen sittenkin kuningas», hän ajatteli, »eikä yksikään ihminen voi pakottaa minua tekemään mitä en tahdo. Ei yksikään koko maailmassa saa minua lähtemään tuon kivikuvan luo. Tottahan minulla pitää olla jotakin iloa siitä, että olen kuningas.»
Ja niin hän käänsi hevosensa ja ratsasti takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin. Hän ratsasti myrskyn tavoin eteenpäin, ikään kuin olisi pelännyt joutuvansa vangiksi, eikä hiljentänyt vauhtiaan, ennen kuin oli päässyt rantaniityillä kasvavaan lepistöön Fontinvuoren juurella.
Ja kuningatar sai istua harmaassa tornissaan surren ja kaivaten. Ja hänen poskensa olivat pehmoiset ja huulensa salamoivan punaiset, hänen tukkansa aaltoileva ja sysimusta ja kultasitein solmittu, hänen äänensä kirkas kuin laulu ja hänen naurunsa helisevä.
Mutta mitä hyötyä siitä oli kuninkaalle? Hän ratsasti pois pitkin kaitaa lepikkotietä. Ja joskaan ei ollut vähemmän vetistä ja kosteaa hänen ympärillään kuin äsken, niin ei ollut enemmänkään kuin viime kerralla hänen siitä ratsastaessaan.
Kungahällan kuningattaria, 1899.
End of Project Gutenberg's Kungahällan kuningattaria, by Selma Lagerlöf