Hän pääsi nyt lepiköstä ja ratsasti avaralle niitylle. Jos olisi ollut kesä, olisi hän nähnyt siellä suuria lehmä- ja lammaslaumoja, mutta nyt se oli ihan autio, ei näkynyt muuta kuin tallattua maata ja paljaiksi syötyjä heinämättäitä. Ja kuningas kannusti ratsuaan ja karautti niityn yli niin nopeasti kuin saattoi, ettei olisi tullut vielä entistä alakuloisemmaksi.
Hän oli urhoollinen mies, ja jos kuninkaantytär olisi ollut vankina lumotussa linnassa, missä jättiläiset ja lohikäärmeet olisivat vartioineet häntä, niin olisi kuningas tullut täyttä laukkaa ratsastaen ja vapauttanut hänet. Mutta kaikeksi onnettomuudeksi istui kuninkaantytär tornissaan odottaen häntä, eikä yksikään koko avarassa maailmassa estänyt häntä omistamasta tätä.
Kuningas katui katkerasti, että oli mennyt naimisiin hänen kanssaan. »Kaikki suuri ja ylväs ja kaunis kielletään minulta», hän sanoi. »Ei sitäkään minulle suoda, että saisin taistella ja kilpailla vaimostani.»
Ja hän ratsasti yhä hitaammin, sillä nyt kohosi tie ylös jyrkälle vuorenkukkulalle, ja alhaalla alkoi Kungahällan pitkä tie.
Mutta kukkulan huipulta näki kuningas selvästi edessään pienen
Ragnhildsholman, missä hänen kuningattarensa istui ja odotti häntä.
Hän näki, miten synkkänä se lepäsi keskellä mustaa jokea, hän näki harmaiden turvepengerten kiertelevän pitkin kuihtunutta maata, hän näki tornin harmaat kiviseinät. Kaikki näytti hänestä kammottavalta ja pelottavalta.
Ei ollut edes kanervamätästä, joka olisi punertanut häntä vastaan, ei vihreätä kortta, joka olisi loistanut penkereiltä. Syksy oli tehnyt tehtävänsä innolla ja tositoimella kulkiessaan yli maan.
Mutta kuningas kaipasi salamoivan punaista ja sysimustaa, joka kullassa välkähtelee, eikä uskonut sitä täältä löytävänsä.
Mitä kauemmin hän katseli tornia, sitä paremmin hän ymmärsi, että se oli ikään kuin kasvanut itse kalliosta. Hänestä tuntui mahdottomalta, että ihmiset olivat voineet luonnollisella tavalla pystyttää sen. Itse vuori oli tahtonut kerran kasvaa, kuten maa kasvaa metsää ja ruohoa, ja siten oli torni syntynyt. Ja hän ymmärsi, miksi siitä oli tullut niin raskas ja kammottava ja painostava.
Ajatellessaan nyt tässä ympäristössä varttunutta kuningatartaan hän oli varma, että tämän täytyi olla karkeasti hakatun kivikuvan kaltainen, jollaisen hän oli nähnyt erään kirkon sisäänkäytävän yläpuolella. Hän ei voinut kuvitellakaan tätä muuksi kuin harmaaksi hahmoksi, jolla oli pitkät, liikkumattomat kasvot ja litteä ruumis ja jonka kädet ja jalat olivat kahta vertaa pitemmät ja kahta vertaa leveämmät kuin yhdenkään ihmisen milloinkaan oli ollut.