»Minä tahtoisin nähdä jotakin hehkuvan punaista», hän sanoi. »Haluaisin nähdä jotakin sysimustaa, jonka syvyydessä kulta kimmeltää, minä tahtoisin kuulla kirkasta laulua ja helisevää naurua.»
Jälleen hän katsoi ympärilleen, mutta kaikki oli ennallaan, ja hän huomasi, että tuo muuten niin välkkyvä jokikin vyöryi tummana kuin yö kaislarantojensa keskellä.
Hän oli niin masentunut, että kaikki, mitä hän omisti, näytti hänestä rumalta ja arvottomalta. Hän ajatteli hyvin rakennettua kuninkaankartanoaan, ikään kuin se olisi ollut kurja salotölli. Kaikki hänen voittonsa vaihtuivat tappioiksi, ja kaikki hänen alamaisensa tuntuivat hänestä hävyttömiltä konnilta tai köyhiltä kerjäläisiltä.
»Mutta kaikkea tuota vastaan voisi vielä taistella», hän ajatteli, »ellei minulla olisi kuningatartani. Se on kovinta kaikesta. Elämä on muutenkin kyllin raskasta, mutta minua kidutetaan vielä sillä, että minun pitää ajatella tuota naista. Huoli valtakunnastani ei suo minulle hetkenkään lepoa. Ja kuitenkin vaativat ihmiset, että sälytän uuden taakan hartioilleni.»
Sillä asian laita oli niin, että kuningas oli naimisissa erään norjalaisen kuninkaantyttären kanssa, ja hänen kuningattarensa oli hyvin rikas ja mahtava, mutta onnettomuudeksi oli kuningas vihitty häneen kuningattaren ollessa vielä lapsi.
Heidän oli täytynyt sen vuoksi, ettei kukaan olisi tullut ja ottanut häntä, ryhtyä erinäisiin toimenpiteisiin, mutta nyt tuntui kuninkaasta, että hän paljon mieluummin olisi menettänyt kuningattarensa.
Aina hääpäivästä saakka oli kuningatar asunut pienellä kalliosaarella, joka oli Nordre-joessa vastapäätä Kungahällaa ja jota nimitettiin Ragnhildsholmaksi. Sinne oli rakennettu kivinen torni, jotta hän saattaisi kasvaa siellä kaikessa turvassa, kunnes ehtisi siihen ikään, että kuningas saattaisi viedä hänet hoviinsa.
Mutta kuningas oli koko ajan ollut valtakunnassaan, eivätkä he olleet kertaakaan tavanneet. Ja vaikka kuningas vallan hyvin tiesi, että kuningatar oli jo varttunut neidoksi, ja vaikka monet muistuttivat, että hänen pitäisi nyt noutaa puolisonsa kotiin, ei hän ollut voinut lähteä noutamaan tätä hoviin.
Hän syytti kapinoita, hän syytti vaikeata aikaa, ja vuosikausia hän antoi kuningattaren olla tuossa harmaassa tornissa muutamien häntä vartioivien vanhojen rouvien seurassa, eikä tällä ollut muuta nähtävää kuin harmaa joki.
Nyt kuningas oli vihdoinkin lähtenyt noutamaan kuningatarta. Mutta hänen ajatellessaan tätä oli hänet vallannut sellainen alakuloisuus, että hän oli eronnut saattueestaan saadakseen ratsastaa yksin ja häiritsemättä surussaan.