Sen juurta ympäröi heleänkeltainen hiekkajuova, sitten vuoren seinämä kohosi kappaleen matkaa pystysuorana ja paljaana, ja tämän yläpuolelle kapealle pengermälle oli ryhmittynyt sinisenvihreitä petäjiä. Ylempää oli vuoren pinta rikkoutunut, ja sitä kohtaa huuhtelivat pienet, kirkkaat purot, sitten seurasi rivi valkovartisia ja punaruskearitvaisia koivuja, sitten jälleen hiekkajuova. Mutta sen yläpuolella kohosivat vuoren mahtavat, alastomat, harmaanpunertavat seinämät aina ylös tummanvehreään kuusimetsään saakka, joka sankkana ja elinvoimaisena yleni vuoren litteältä laelta.
Mutta kuningas ei iloinnut tuon kauniin vuoren läheisyydestä, sillä sumua leijui vuorenseinämillä, ja pilvenrepaleet peittivät sitä ja kaikista sen onkaloista ja puista nousi harmaata sadeusmaa. Ja sen vuoksi näytti tuo monivärinen Fontin kuninkaasta yhtä harmaalta kuin kaikki muukin.
Kuningas huokasi raskaasti ja syvään ratsastaessaan lepikössä, joka varisti ikään kuin sateena hänen ja hänen hevosensa ylle raskaita pisaroita.
Siinä ratsastaessaan hän tunsi äkkiä mielensä niin haikeaksi, että tuskin oli ennen tuntenut sellaista surua. »Niinhän se aina on», hän ajatteli. »Kaikkialle minne joudun on harmaata ja sateista. Jos purjehdin merellä, niin nousee sumu, jotten näe edes kättäni, ja jos lähden ratsastamaan jonakin yönä, niin peittyy kuu tummimpaan pilveen, ettei sen tarvitsisi valaista minua.
»Luulenpa, että jos läksisin taivaaseen», tuumi kuningas, »niin olisivat kaikki tähdet sammuneet päästyäni sinne.
»Samoin on asianlaita, mihin ikinä ryhdynkin», raivosi hän ja pusersi nyrkkiään siinä ratsastaessaan. »Toiset, joista on tullut kuninkaita, ovat saaneet osakseen upeutta, kunniaa, mainetta ja loistoa, mutta minä olen oikea kuningas Harmaja. Kapinoita vain saan ajatella, ja aivan vähäinen osa maata taipuu tottelemaan minua. Toista oli niiden vanhojen kuninkaiden, jotka istuivat Upsalassa ja hallitsivat koko maata. Kelpasi heidän olla kuninkaina.
»Jumala on varmaan säätänyt kohtaloni iäti tällaiseksi», hän virkkoi itsekseen.
Mutta samalla hän kapinoi ajatusta vastaan eikä tahtonut uskoa sitä. Hän pysäytti hevosensa ja odotti kuulevansa linnun liverrystä. Se olisi ollut hänelle merkkinä siitä, että hän oli väärässä.
Mutta taivas oli kauttaaltaan harmaa ja vuori usman peitossa, ja kaikki linnut olivat lähteneet maasta. Ainoa ääni, joka rämeellä kuului, oli vesipisarain kevyt helähtely niiden vierittyä niin pitkälle lepänoksain neniin, etteivät ne voineet enää pysytellä siinä kauemmin, vaan putosivat maahan.
Kuninkaan pää vaipui yhä syvemmälle.