»Näetkö nyt tuota suurta vesimäärää, joka järkähtämättömästi rientää mereen. Hentojen aaltojen on empimättä heittäydyttävä voimakkaan helmaan, vaikkakin tämä näyttää katkeralta ja kauhealta. Vaikka joki löytäisikin matkallaan pienen, rauhallisen, kaislanseppelöimän poukaman, ei se koskaan saa viipyä siellä. Ja jos se tahtoisi palata takaisin rauhaisaan metsälähteeseensä, ei se suinkaan voi sitä tehdä. Sen on riennettävä vain eteenpäin, alati ja järkähtämättä eteenpäin. Katso, sellainen on kohtalo. Sinun tulee olla tuollainen hento aalto, joka vierii maailman rauhattomuuteen ja lauhduttaa sen katkeruutta.»
Mutta tällä välin on Kungahällasta saapunut muutamia ylväitä ratsumiehiä, jotka nyt lähestyvät lauttauspaikkaa.
Nostakoon jo neito katseensa maasta! Nähköön hän kuningas Maunun! Tämän kypärässä on kultainen jalopeura, kuninkaallinen tunnus, joka myös loistaa hänen yläpuolellaan hulmuavasta lipusta ja hänen punaisista silkkivaatteistaan. Nähköön neito hänet, hän itse on Pohjolan jalopeura! Katso miten hänen pitkät silkinkarvaiset hiuksensa liehuvat harteilla, katso hänen ylpeätä ryhtiään, katso hänen silmiensä soturinilmettä.
Nyt hän saapuu. Tomu pilvenä tuprahtaa hänen edessään. Hän saapuu. Hän erottuu mustana varjona illan kajastuksessa ratsastaessaan yli kentän, ja tanner vapisee hänen ratsunsa alla. Nosta silmäsi, neito, ja hymyile yljällesi! Älä ajattele enää, että mieluummin heittäytyisit noiden nopeiden kavioiden alle, joiden kumean kaiun kuulet, ja kohtaisit kuoleman!
RAGNHILDSHOLMAN KUNINGATAR
Oli kerran kuningas, joka tuli ratsastaen idästä pitkin Nordre-joen vartta mennäkseen Kungahällaan. Vuoden loppupuoli oli käsissä. Ilma oli raskas ja taivas harmaa, kuten syysmyöhään usein on.
Polku, jolla kuningas ratsasti, mutkitteli yli mättäisten rantaniittyjen. Siellä täällä kohosi saraheinämättäistä leppiä, ja tiepuoleenkin niitä oli kasaantunut, ikään kuin ne olisivat olleet uteliaita näkemään ohiratsastajaa. Vieläpä niitä oli tunkeutunut tien ylikin, niin että kuninkaan oli vaikeata pujotella ratsuineen niiden lomitse.
Vuodenaika oli niin myöhäinen, että kaikki puut olivat varistaneet lehtensä ja elämä kuollut metsissä ja niityillä. Kesän lehdet olivat maassa harmaina ja lakastuneina, ja pitkät syyssateet olivat sulloneet ne yhteen limaiseksi verkoksi, jonka alla lukemattomat hämähäkit ja etanat nukkuivat talviuntaan.
Oli harmaata ja usvaista, ja kuningas ajatteli: »Eipä tämä ole suinkaan erittäin kaunis tie kuninkaan ratsastaa.»
Mutta suoraan vetisestä rantaniitystä, miltei ihan tiepuolesta, kohosi kaunis Fontinvuori.