Fredkulla pysäytti silloin ratsunsa, vaikka tiesikin hyvin, että olisi saanut vahingoittumatta ratsastaa kotiinsa, sillä vaikka muutamat metsässä elävät hurjat miehet ja lainsuojattomat, joille hän oli luvannut anteeksiannon, nyt uhaten kohottivatkin puukkonsa häntä kohti, niin suutelivat he kuitenkin samassa hänen hameenliepeitään.
Hän viuhautti ratsuraipallaan keskelle joukkoa ja huusi: »Pois tieltä!» Silloin talonpojat vetäytyivät etäämmä ja jäivät seisomaan epätoivon masentamina. He näkivät, että Fredkulla oli niin tuskissaan, etteivät uskaltaneet pyytää häneltä armoa.
»Tapahtukoon sinulle kuten tahdot, neito», he huusivat. »Tiesi on vapaa.»
Fredkulla istui hiljaa, ja hänen kaihoisa katseensa suuntautui kohti kaukaisia, metsää kasvavia kukkuloita. Niiden takana oli koti, minne hän olisi tahtonut paeta niinkuin haavoittunut eläin pakenee luolaansa. Kauan hän istui niin ja tuijotti hehkuvan kuumin silmin, joiden jokainen kyynel oli kuivunut.
Sitten kuninkaantytär käänsi hevosensa aivan hiljaa ja ratsasti jälleen laaksoa kohti.
Hän kääntyi takaisin yksin, vapaaehtoisesti, sen vuoksi että rakasti suurta, ihanaa rauhaa.
Jälleen hän kulki laaksoa kohti, muttei reippaasti ja iloisesti, vaan askel askeleelta.
Hiljaa ratsasti Fredkulla alas mäenrinnettä Storgårdsbyn kylään ja eteenpäin palaneiden raunioiden ohi alas joelle ja lauttauspaikkaan.
Kansa hiipi hiljaa hänen jäljessään ja kuiskutti, ettei neitoa saanut häiritä, ettei hänen tekoaan uskaltanut ylistää.
Ylitettyään joen suurella lauttausveneellä Fredkulla laskeutui hevosen selästä ja seisoi katsellen veteen. Ja hän alkoi hiljaa puhua itsekseen: