»Kuule, kuninkaantytär, kuule mitä tämä vanha vaimo sanoo!» huusivat he. »'Minun pääni vapisee vuosien taakan alla', hän sanoo, 'riistääkö sota nyt minulta poikani?'»
»Nyt, kuninkaantytär», huusivat he, »nyt lukitaan kaikki ovet koko laaksossa! Nyt avataan asearkut! Talonpoika tempaa auransa maasta! Mitä tarkoitat tukkiessasi käsin korvasi? Sinun täytyy kuulla, kuulla, kuulla!»
»Fredkulla!» huusivat he ajaessaan häntä takaa. »Fredkulla, me emme uskalla heittää viljaa maahan! Fredkulla, meidän tyttäremme ei saa pitää häitään tänä vuonna! Fredkulla, kun talomme ovat palaneet, nostavat vanhat vaimot herjausriu'un raunioille ja piirtävät siihen sinun nimesi, Fredkulla, Fredkulla!»
Koko Storgårdsbyn kylän väki seurasi häntä. He huusivat hänen ympärillään, kaikki nuo onnettomat ihmiset.
»Fredkulla, ajattele meitä kun me kaadumme! Kun karja ryöstetään meiltä, ajattele meitä! Kun me kostamme sukulaistemme puolesta, ajattele meitä! Kun me teemme hurjia tekoja, ajattele meitä! Ajattele meitä, kuten me tulemme aina ajattelemaan sinua!»
»Sinä et saa ratsastaa kotiin, neito, sinä et saa ratsastaa luotamme. Mitä vannoit äsken, sinä lupauksenrikkoja? Kuuletko, mitä kansa huutaa sinulle joen vastaiselta rannalta?»
Ja Storgårdsbyn kylän väki riehui Fredkullan ympärillä ja heittäytyi tielle hänen eteensä.
»Ruumiittemme yli, neito, voit ratsastaa kotiisi», he huusivat.
Mutta muutamat suutelivat hänen käsiään ja pyysivät hiljaa ja kauniisti: »Oi pysähdy, älä ratsasta luotamme!»
Hän näki, etteivät he aikoneet hänelle pahaa. Mutta tuo poloinen, köyhä, sodan uuvuttama kansa ei tiennyt muutakaan keinoa. Muutamat tarttuivat hevosen ohjiin kääntääkseen sitä.