Mutta Ranierolla oli täysi syy viettää suurta juhlaa, sillä hän oli päivän kuluessa saavuttanut suurempaa kunniaa kuin koskaan ennen. Aamulla kaupunkiin rynnättäessä hän ensimmäisenä Gottfrid Bouillonin jälkeen nousi muurille, ja illalla oli hänelle uljuudestansa osoitettu kunniaa koko sotajoukon edessä.
Kun ryöstäminen ja murhaaminen oli loppunut ja ristiretkeläiset olivat katumuskaavuissaan ja sytyttämättömät vahakynttilät kädessä vaeltaneet pyhän haudan kirkkoon, oli Gottfrid näet ilmoittanut hänelle, että hän ensimmäisenä saisi sytyttää kynttilänsä niistä pyhistä liekeistä, jotka palavat Kristuksen haudalla. Ranieron mielestä Gottfrid täten tahtoi osoittaa, että hän piti Ranieroa uljaimpana koko sotajoukossa, ja hän iloitsi suuresti, että hänen urotöitänsä palkittiin tällä tavalla.
Yöllä, kun Raniero ja hänen vieraansa olivat parhaimmalla tuulellansa, tuli eräs narri ja pari pelimannia, jotka olivat kulkeneet ympäri leiriä ja huvittaneet väkeä konsteillaan, Ranieron telttaan, ja narri pyysi saada kertoa lystikkään seikkailun.
Raniero tiesi, että tuo narri oli kuuluisa sukkeluudestaan ja hän lupasi kuunnella hänen kertomustaan.
"Sattuivatpa kerran", sanoi narri, "Vapahtaja ja Pyhä Pietari istumaan kokonaisen päivän paratiisin linnan ylimmässä tornissa ja katselemaan alas maailmaan. Heillä oli ollut niin paljon katseltavaa, että heillä tuskin oli ollut aikaa vaihtaa sanaakaan. Vapahtaja oli pysytellyt hiljaa koko ajan, mutta Pyhä Pietari oli vuoroin lyönyt kätensä yhteen ilosta, vuoroin kääntänyt pois kasvonsa inhon vallassa. Vuoroin hän oli riemuinnut ja hymyillyt, vuoroin itkenyt ja valittanut. Vihdoin, kun päivä kallistui loppuaan kohti ja hämäryys laskeutui paratiisiin, kääntyi Vapahtaja Pyhän Pietarin puoleen ja sanoi, että nyt tämä varmaan oli iloinen ja tyytyväinen. 'Minkä vuoksi minä olisin tyytyväinen?' kysyi silloin Pyhä Pietari kiivaasti. — 'Niin', sanoi Vapahtaja sävyisästi, 'luulin että olisit tyytyväinen sen johdosta, mitä tänään olet nähnyt'. Mutta Pyhä Pietari ei tahtonut leppyä. — 'On kyllä totta', sanoi hän, 'että monta vuotta olen valittanut, kun Jerusalem on ollut uskottomien vallassa, mutta kaiken sen jälkeen, mitä tänään on tapahtunut, minusta yhtä hyvin kaikki olisi voinut jäädä ennalleen'."
Raniero ymmärsi nyt, että narri puhui siitä, mitä päivän kuluessa oli tapahtunut. Sekä hän että muut ritarit rupesivat tarkkaavaisemmin kuuntelemaan.
"Kun Pyhä Pietari oli tämän sanonut", jatkoi narri vilkaisten pahanilkisesti ritareihin, "hän nojautui tornin harjan yli ja viittasi alas maahan. Hän osoitti Vapahtajalle erästä kaupunkia, joka sijaitsi suurella, yksinäisellä kalliolla keskellä vuorilaaksoa. 'Näetkö noita ruumiskasoja?' sanoi hän, 'ja näetkö hurmetta, joka lainehtii kaduilla, ja näetkö alastomia, kurjia vankeja, jotka vaikeroivat yökylmässä, ja näetkö kaikkia noita savuavia palosijoja?' — Vapahtaja ei näyttänyt tahtovan vastata hänelle mitään, ja Pyhä Pietari jatkoi vaikeroimistaan. Hän sanoi tosin monta kertaa vihastuneensa tuohon kaupunkiin, mutta ei hän sille niin pahaa olisi suonut, kuin miltä siellä nyt näytti. Silloin vastasi Vapahtaja vihdoin koettaen väittää häntä vastaan. — 'Ethän voine kieltää, että kristityt ritarit ovat mitä suurinta uhkarohkeutta osoittaen panneet henkensä alttiiksi', sanoi hän."
Ihastushuudot keskeyttivät nyt narrin, mutta hän jatkoi kiireesti kertomustaan.
"Ei, älkää häiritkö minua!" sanoi hän. "Nyt en muista mihin jäin. Niin, tosiaankin, minun piti juuri sanoa, että Pyhä Pietari pyyhkäisi pois pari kyyneltä, jotka tunkeutuivat hänen silmiinsä ja estivät häntä näkemästä. 'En olisi koskaan luullut heitä sellaisiksi pedoiksi', sanoi hän. 'Ovathan he murhanneet ja ryöstäneet koko päivän. En lainkaan käsitä, että viitsit antaa ristiinnaulita itsesi saadaksesi tuollaisia oppisi tunnustajia'."
Ritarit eivät panneet pilaa pahakseen. He rupesivat iloisesti nauraa hohottamaan. "Kuules, narri, onko Pyhä Pietari niin suuttunut meihin?" huusi yksi heistä.