"Ajattelehan toki, ennen kuin sellaista lupaat!" sanoi eräs ritari.
"Sinä kadotat siten kokonaisen ruhtinaskunnan."
"Minä vannon teille, että vien tuon liekin Firenzeen!" huudahti
Raniero. "Minä teen sen, mitä kukaan muu ei ole tahtonut tehdä."
Vanha aseenkantaja puolustautui: "Herra, sinun laitasi on kerrassaan toinen. Voit ottaa mukaasi kokonaisen saattojoukon, mutta minut sinä tahdoit lähettää yksin."
Mutta Raniero oli suunniltaan eikä punninnut sanojansa. "Minä lähden myös yksin", sanoi hän.
Mutta täten oli Raniero saavuttanut tarkoituksensa. Kaikki teltassa lakkasivat nauramasta. He istuivat pelon vallassa ja tuijottivat häneen.
"Miksi ette enää naura?" kysyi Raniero. "Tämä yritys ei voine olla muuta kuin lapsenleikkiä uljaalle miehelle."
III.
Aamun sarastaessa seuraavana päivänä nousi Raniero hevosen selkään. Hän oli täysissä varusteissa, mutta rautapukunsa päälle hän oli heittänyt karhean pyhiinvaeltajankaavun, jotta se ei kovin kuumenisi auringonpaahteessa. Hänellä oli miekka ja sotanuija ja hän ratsasti hyvällä hevosella. Kädessään hän piteli palavaa kynttilää ja satulaan hän oli ripustanut pari suurta kynttiläkimppua, jotta liekin ei tarvitsisi virikkeen puutteessa sammua.
Raniero ratsasti hitaasti pitkää, tavaroita täyteen ahdettua telttakatua pitkin ja niin kauan kävi kaikki hyvin. Oli vielä niin varhaista, että sumu, joka oli kohonnut Jerusalemia ympäröivistä syvistä laaksoista, ei ollut hälvennyt, ja Raniero ratsasti aivan kuin keskellä valkoista yötä. Koko leiri nukkui ja Raniero pääsi helposti vahtien ohi. Ei kukaan häntä puhutellut, sillä paksu sumu esti heitä näkemästä häntä ja tiellä oli jalan korkeudelta tomuntapaista ainetta, joka teki hevosen askeleet kuulumattomiksi.
Raniero pääsi pian leirin ulkopuolelle ja poikkesi Joppeen vievälle tielle. Tie oli nyt parempi, mutta yhä edelleen hänen täytyi ratsastaa hitaasti liekin vuoksi. Se paloi heikosti punaisena, värähtelevänä valona paksussa sumussa. Alituisesti suuret hyönteiset hyökkäsivät siipiään läimäyttäen suoraan liekkiin. Ranierolla oli täysi työ varjellessaan sitä, mutta hän oli mitä parhaalla tuulella ja arveli yhä edelleen, että se toimi, jonka hän oli ottanut suorittaakseen, oli niin helppo, että lapsenkin olisi pitänyt voida sitä hoitaa.