Hevonen väsyi kuitenkin hitaaseen kulkuun ja alkoi juosta ravia.
Silloin liekki rupesi lepattelemaan tuulessa. Ei ollut apua, vaikka
Raniero koetti varjella sitä kädellään tai kaavullaan. Hän näki, että
se oli ihan sammumaisillaan.
Mutta häntä ei haluttanut niin pian luopua yrityksestänsä. Hän pysäytti hevosensa ja istui hetken aikaa hiljaa miettien. Hän hyppäsi lopulta alas satulasta ja koetti käydä istumaan takaperin, niin että hän ruumiillaan suojeli liekkiä tuulelta ja vedolta. Täten hänen onnistui säilyttää se palavana, mutta hän huomasi nyt, että matka tulisi vaivalloisemmaksi kuin hän alussa oli luullut.
Kun hän oli päässyt Jerusalemia ympäröivien vuorten poikki, sumu hajosi. Hän ratsasti nyt aivan autiossa seudussa. Ei ollut ihmisiä eikä asuntoja, ei vihertävää puuta eikä kasvia, ainoastaan paljaita kukkuloita.
Täällä rosvot hyökkäsivät Ranieron kimppuun. He olivat irtolaisia, jotka seurasivat luvatta sotajoukkoa ja elivät ryöstöllä ja rosvoamisella. He olivat piilleet vuorenkukkulan takana ja Raniero, joka ratsasti takaperin, ei huomannut heitä, ennen kuin he olivat saartaneet hänet ja lähestyivät miekkojansa heiluttaen.
Heitä oli noin kaksitoista miestä, he näyttivät kurjilta ja ratsastivat huonoilla hevosilla. Raniero näki heti, ettei hänen olisi ollut vaikea murtautua tuon joukon läpi ja ratsastaa heitä pakoon. Mutta hän ymmärsi, ettei hän voinut sitä tehdä muuta kuin heittämällä kynttilän pois. Ja hän arveli kuitenkin, ettei hän, puhuttuaan niin kopeasti edellisenä yönä, näin helposti luopuisi yrityksestänsä.
Hän ei tiennyt muuta keinoa kuin tehdä sopimuksen rosvojen kanssa. Hän sanoi heille, että koska hänellä oli hyvät varusteet yllään ja hän ratsasti hyvällä hevosella, heidän luultavasti olisi varsin vaikea voittaa häntä, jos hän puolustautuisi. Mutta koska hän oli riippuvainen eräästä lupauksesta, hän ei tahtonut tehdä vastarintaa, vaan salli tappelutta heidän ottaa mitä he tahtoivat, kun he vain lupasivat olla sammuttamatta hänen kynttiläänsä.
Rosvot olivat valmistautuneet kovaan otteluun. He ihastuivat Ranieron ehdotukseen ja alkoivat heti ryöstää häntä. He ottivat hänen varustuksensa sekä hevosensa, aseensa ja rahansa. He antoivat hänen pitää vain karhean kaapunsa ja molemmat kynttiläkimppunsa. He pitivät myös rehellisesti lupauksensa eivätkä sammuttaneet liekkiä.
Yksi heistä oli hypännyt Ranieron hevosen selkään. Kun hän huomasi, miten hyvä se oli, hän näytti tuntevan hiukan sääliä ritaria kohtaan. Hän huusi hänelle: "Kas tuossa, me emme tahdo olla liian kovia kristitylle. Saat vanhan hevoseni ratsastaaksesi."
Se oli kurja koni. Se liikkui jäykästi ja kankeasti kuin puuhevonen.
Kun rosvot vihdoin olivat kadonneet ja Raniero yritti nousta kurjan hevosen selkään, hän sanoi itseksensä: "Tuo liekki on varmaan noitunut minut. Sen vuoksi saan nyt ratsastaa eteenpäin kuin hullu kerjäläinen."