Hän käsitti, että hänen olisi ollut viisainta kääntyä takaisin, sillä yritys oli todellakin mahdoton. Mutta hänet valtasi niin suuri into toteuttaa tuo halunsa, ettei hän voinut olla jatkamatta matkaansa.
Hän kulki siis eteenpäin. Hän näki ympärillään samat paljaat, vaaleankellertävät kukkulat.
Hetken kuluttua hän ratsasti nuoren paimenen ohi, joka paimensi neljää vuohta. Kun Raniero näki elukoiden käyvän laitumella tällä paljaalla maalla, hän ihmetteli, söivätkö ne multaa.
Tuolla paimenella oli varmaan ollut suurempikin lauma, jonka ristiretkeläiset olivat varastaneet. Kun hän näki nyt yksinäisen kristityn tulevan ratsain, hän koetti tehdä hänelle kaikkea mahdollista pahaa. Hän hyökkäsi häntä kohti ja koetti kepillään osua hänen kynttiläänsä. Kynttilä kahlehti niin kokonaan Ranieron kädet, ettei hän voinut puolustautua edes paimeneltakaan. Hän painoi kynttilän puoleensa suojellakseen sitä. Paimen yritti lyödä sitä vielä pari kertaa, mutta sitten hän jäi ihmeissään seisomaan ja lakkasi huiskimasta. Hän näki, että Ranieron kaapu oli syttynyt tuleen, mutta Raniero ei tehnyt mitään tukahduttaakseen tulta niin kauan kuin liekki oli vaarassa. Paimen näytti häpeävän. Hän seurasi kauan Ranieron jäljessä ja eräässä paikassa, missä kapean tien kummallakin puolella avautui pohjaton kuilu, hän talutti hänen hevostansa.
Raniero nauroi ja ajatteli, että paimen varmaan piti häntä pyhänä miehenä, joka oli katumusmatkallansa.
Illan suussa alkoi Raniero kohdata ihmisiä. Huhu Jerusalemin kukistumisesta oli näet levinnyt yön kuluessa rannikkoseudulle ja suuri joukko ihmisiä oli heti laittautunut matkaan. Siinä oli pyhiinvaeltajia, jotka vuosikausia olivat odottaneet tilaisuutta päästäkseen Jerusalemiin, siinä oli vastasaapuneita sotajoukkoja ja ennen kaikkea siinä oli kauppiaita, jotka kiiruhtivat sinne ruokatavarakuormineen.
Kun nämä joukot kohtasivat Ranieron, joka tuli takaperin ratsastaen, palava kynttilä kädessään, he huusivat: "Hullu, hullu!"
Enimmät olivat italialaisia ja Raniero kuuli, kuinka he huusivat hänen omalla äidinkielellänsä: pazzo, pazzo! joka merkitsee: hullu, hullu!
Raniero, joka koko päivän oli osannut hillitä niin hyvin itseänsä, kiivastui kauheasti näistä yhä uudistuvista huudoista. Äkkiä hän hyppäsi alas satulasta ja alkoi kurittaa kovilla nyrkeillänsä pilkkaajia. Kun väki huomasi, kuinka kovakourainen hän oli, he pakenivat kaikki, ja pian hän oli yksin tiellä.
Raniero tointui nyt jälleen. "He olivat tosiaankin oikeassa sanoessaan, että olin pazzo", tuumi hän etsien kynttiläänsä, sillä hän ei tiennyt minne hän sen oli laskenut. Vihdoin hän huomasi, että se oli vierinyt tieltä erääseen kuoppaan. Liekki oli sammunut, mutta hän näki tulen tuikkivan kuivassa heinämättäässä aivan lähellä ja hän ymmärsi, että onni oli ollut hänelle suotuisa, niin että liekki oli ehtinyt sytyttää heinän ennen sammumistansa.