"Tämäpä olisi voinut olla kehno loppu suurelle vaivannäölle", ajatteli hän sytyttäessään tulen ja nousi satulaan. Hän oli ihan nöyrtynyt. Hänestä ei näyttänyt luultavalta, että hänen matkansa onnistuisi.
Illan suussa Raniero tuli Ramleen ja ratsasti erääseen paikkaan, jossa karavaanit tavallisesti saivat yösijaa. Se oli suuri katettu piha. Ylt'ympärillä oli pieniä laipio-osastoja, jonne matkamiehet saivat asettaa hevosensa. Siellä ei ollut minkäänlaisia huoneita, vaan ihmiset saivat maata eläinten vieressä.
Väkeä oli siellä ahdinkoon asti, mutta isäntä hankki kuitenkin sijan Ranierolle ja hänen hevosellensa. Hän antoi myös apetta hevoselle ja ruokaa miehelle.
Kun Raniero huomasi, että häntä kohdeltiin näin hyvin, hän ajatteli: "Alanpa melkein luulla, että rosvot tekivät minulle palveluksen ryöstäessään varusteeni ja hevoseni. Varmaan pääsen helpommin taakkoineni kulkemaan halki maan, jos minua pidetään hourupäänä."
Kun Raniero oli taluttanut hevosen pilttuuseen, hän kävi istumaan olkikuvolle ja piteli kynttilää käsissänsä. Hän ei aikonut nukkua, vaan pysytellä valveilla koko yön.
Tuskin Raniero oli kuitenkaan istahtanut, kun hän jo nukahti. Hän oli hirveän väsynyt, hän ojensi nukkuessaan ruumiinsa suoraksi pitkin pituuttaan ja nukkui aina aamuun asti.
Kun hän heräsi, hän ei nähnyt liekkiä eikä kynttilääkään. Hän etsi kynttilää olkien joukosta, mutta ei löytänyt sitä mistään.
"Joku on ottanut sen minulta ja sammuttanut sen", sanoi hän. Ja hän koetti uskotella itselleen olevansa iloinen, kun kaikki oli lopussa, ettei hänen tarvinnut täyttää mahdotonta aiettansa.
Mutta samalla kun hän ajatteli näin, hän tunsi tyhjyyttä ja kaipausta. Hän ei koskaan mielestään hartaammin olisi halunnut onnistua jossakin yrityksessään.
Hän talutti ulos hevosensa, ruokkosi sitä ja asetti satulan paikoilleen.