Kun hän oli valmis, tuli karavaanimajan isäntä hänen luokseen palava kynttilä kädessään. Hän sanoi frankin kielellä: "Minun täytyi ottaa kynttiläsi eilen, kun nukahdit, mutta tässä saat sen jälleen."
Raniero ei ilmaissut tunteitaan, vaan sanoi aivan levollisesti: "Sinä teit hyvin sammuttaessasi sen."
"En minä sitä sammuttanut", sanoi mies. "Näin, että se paloi tullessasi tänne, ja minä luulin sinun pitävän tärkeänä, että se yhä edelleen palaisi. Jos katsot minkä verran se on lyhentynyt, niin huomaat, että se on palanut koko yön."
Ranieron kasvot loistivat ilosta. Hän kiitteli isäntää ja ratsasti edelleen mitä parhaimmalla mielellä.
IV.
Kun Raniero oli lähtenyt matkalle Jerusalemista, hän oli aikonut matkustaa meritse Joppesta Italiaan. Mutta hän muutti tämän päätöksensä sitten kun rosvot olivat ryöstäneet häneltä hänen rahansa, ja päätti kulkea maitse.
Se oli pitkä matka. Joppesta hän kulki pohjoiseen pitkin Syyrian rannikkoa. Sitten matka suuntautui länteen pitkin Vähän Aasian niemimaata. Sitten taas pohjoiseen aina Konstantinopoliin saakka. Ja sieltä hänellä oli vielä varsin pitkä matka Firenzeen asti.
Pitkin matkaa eli Raniero laupeuden lahjoilla. Enimmäkseen pyhiinvaeltajat, joita virtasi nyt suurin joukoin Jerusalemiin, antoivat hänelle osan omasta leivästänsä.
Vaikka Raniero melkein aina ratsasti yksin, eivät päivät sittenkään tuntuneet hänestä pitkiltä eikä yksitoikkoisilta. Hänen piti alituisesti vartioida kynttilänsä liekkiä, joka ei koskaan antanut hänelle hetkeksikään rauhaa. Tuulenpuuska, yksi ainoa sadepisarakin olisi voinut sen sammuttaa.
Ranieron ratsastaessa yksinäisillä teillä ja vain ajatellessa liekin vireillä pysymistä, juolahti hänen mieleensä, että hän kerran ennenkin oli nähnyt jotakin tämänkaltaista. Kerran ennen hän oli nähnyt ihmisen vartioivan jotakin, joka oli yhtä arkaa kuin kynttilän liekki.