Ensiksi se muistui niin epäselvänä hänen mieleensä, että hän epäili sitä vain uneksineensa.
Mutta yksin matkustellessaan hän kerran toisensa jälkeen tuli ajatelleeksi, että hän kerran ennenkin oli nähnyt jotakin samankaltaista.
"Tuntuu siltä, kuin en koko elämäni aikana olisi muusta kuullut puhuttavankaan", sanoi hän.
Muutamana iltana ratsasti Raniero erääseen kaupunkiin. Oli ilta, ja vaimot seisoivat talojen ovilla tähystelemässä miehiänsä. Raniero näki silloin erään, joka oli pitkä ja hoikka varreltansa ja jonka silmät olivat vakavat. Hän muistutti Francesca degli Ubertia.
Samassa selveni Ranierolle, mitä hän oli hautonut mielessänsä. Hän ajatteli, että Francescan mielestä varmaan hänen rakkautensa oli ollut kuin liekki, jota hän aina olisi tahtonut pitää vireillä ja jota hänen täytyi alituisesti pelätä Ranieron sammuttavan. Häntä ihmetytti tuo ajatus, mutta hän tuli yhä varmemmin vakuuttuneeksi siitä, että niin todellakin oli. Ensi kertaa hän alkoi nyt ymmärtää, miksi Francesca oli jättänyt hänet.
* * * * *
Ranieron matka venyi hyvin pitkäksi, eikä vähimmin sen vuoksi, ettei hän voinut matkustaa huonolla säällä. Hän istui silloin sisällä karavaanimajassa ja vartioi liekkiä. Ne olivat kovia päiviä.
Eräänä päivänä kulkiessaan Libanonin vuoren yli Raniero huomasi rajuilman olevan tulossa. Hän kulki silloin korkealla hirveitten rotkojen ja jyrkänteiden keskellä kaukana kaikista ihmisasunnoista. Vihdoin hän keksi kallionharjalla saraseenien pyhimyshaudan. Se oli pieni neliskulmainen ja holvikattoinen kivirakennus. Hän arveli parhaaksi paeta sinne.
Tuskin Raniero oli päässyt sisään, kun lumimyrsky nousi ja riehui kaksi kokonaista päivää. Samalla kertaa tuli niin hirmuinen pakkanen, että hän oli paleltua kuoliaaksi.
Raniero tiesi, että vuorella oli kylliksi oksia ja risuja, niin ettei hänen olisi ollut vaikea koota polttoaneita valkeaa varten. Mutta liekki, jota hän kuljetti, oli hänen mielestään siihen liian pyhä, eikä hän sillä tahtonut sytyttää muuta kuin kynttilöitä pyhän neitsyen alttarin edessä.