Hän astui Ranieron luo ja kumartui hänen yllensä. Raniero makasi tunnottomana, mutta samassa kun kynttilän valo osui hänen kasvoihinsa, hän liikahti ja hypähti ylös. Tuntui siltä kuin hän olisi ollut kokonaan liekin vallassa. Kun Francesca näki hänen heräävän tuntoihinsa, hän sanoi: "Tässä on kynttiläsi. Minä riistin sen sinulta nähdessäni, kuinka hartaasti koetit estää sitä sammumasta. En tiennyt muuta keinoa, miten sinua olisin auttanut."
Raniero oli pudonnut pahasti ja loukkaantunut. Mutta ei mikään voinut pidättää häntä. Hän kohosi hitaasti seisomaan. Hän tahtoi astua, mutta horjahti ja oli kaatua. Silloin hän koetti nousta hevosen selkään. Francesca auttoi häntä. "Minne sinä pyrit?" kysyi hän, kun Raniero taas istui satulassa. "Tuomiokirkkoon", sanoi hän. "Sitten minä seuraan sinua", sanoi Francesca, "sillä minä olen matkalla messuun." Ja hän talutti hänen hevostaan.
Francesca oli heti tuntenut Ranieron. Mutta Raniero ei nähnyt, kuka hän oli, sillä hän ei malttanut katsella häntä. Hän seurasi vain silmillään liekkiä.
He olivat aivan ääneti matkalla. Raniero ajatteli vain liekkiä ja miten hän sitä varjelisi näinä viimeisinä hetkinä. Francesca ei voinut puhua siksi, ettei hän tahtonut saada täyttä varmuutta siitä, mitä hän pelkäsi. Hän ei voinut uskoa muuta, kuin että Raniero oli tullut kotiin mielenvikaisena. Vaikka hän olikin siitä aivan varma, hän ei kuitenkaan tahtonut puhutella Ranieroa, jotta hän ei tulisi aivan varmaksi asiasta.
Hetken kuluttua kuuli Raniero jonkun itkevän vieressään. Hän katsoi ympärilleen ja huomasi, että nainen, joka kulki hänen vieressään, oli Francesca degli Uberti, ja tämä itki kulkiessaan. Mutta Raniero näki hänet vain hetken aikaa eikä sanonut mitään. Hän tahtoi vain ajatella liekkiänsä.
Raniero antoi kuljettaa itsensä sakariston eteen. Siinä hän nousi hevosen selästä. Hän kiitti Francescaa avusta, mutta ei vieläkään katsonut häneen, vaan ainoastaan kynttilään. Hän astui yksin sakaristoon pappien luo.
Francesca meni kirkkoon. Oli pääsiäisiltä ja kaikki kynttilät kirkon alttareilla olivat sytyttämättä surun merkiksi. Francesca arveli, että jokainen toivon liekki hänen sydämessäänkin oli nyt sammunut.
Kirkossa vallitsi suuri juhlallisuus. Monta pappia oli alttarilla.
Tuomioherrat istuivat kuorissa ja piispa ylinnä muita.
Hetken kuluttua Francesca huomasi liikettä pappien parissa. Melkein kaikki, joiden ei ollut pakko olla läsnä messussa, nousivat ja menivät sakaristoon. Vihdoin meni piispakin sinne.
Kun messu oli lopussa, tuli pappi kuoriin ja alkoi puhua kansalle. Hän kertoi, että Raniero di Ranieri oli tullut Firenzeen tuoden mukanaan pyhää tulta Jerusalemista. Hän kertoi, mitä ritari matkalla oli kestänyt ja kärsinyt. Ja hän ylisti häntä kovin.