Kun sotamies tämän huomasi, hän joutui ihmeellisen vihan valtaan. Tuollainen lapsi! ajatteli hän. Käsittämätöntä, että hän saattoi tehdä tuommoista mielettömän työtä. Millainen mies hänestä koituu, kun hän ei kärsi nähdä liljankaan turmeltuvan? Mitenkähän hänen kävisi, jos hänen täytyisi lähteä sotaan? Mitä hän tekisi, jos hän saisi käskyn sytyttää tuleen talon, joka olisi täynnä vaimoja ja lapsia, tai ampua upoksiin laivan, joka kelluisi veden päällä koko miehistö mukanaan?
Taaskin hän tuli ajatelleeksi vanhaa ennustusta ja hän rupesi pelkäämään, että se aika ehkä sittenkin oli tullut, jolloin se saattoi käydä toteen. Koska tämäntapainen lapsi oli voinut syntyä, ajatteli hän, niin ehkäpä tuo hirveä aika oli lähelläkin. Rauha vallitsi nyt jo koko maailmassa ja luultavasti sodan päivä ei enää koskaan valkenisi. Tästä lähtien muuttuu kaikkien ihmisten mieli samanlaiseksi kuin tämän lapsen. He pelkäävät vahingoittaa toisiaan, niin, he eivät edes henno turmella mehiläistä tai kukkasta. Suuria urotöitä ei enää suoriteta. Ihania voittoja ei saavuteta eikä kukaan enää pane toimeen loistavaa voittokulkuetta Capitoliumille. Urhoollisella miehellä ei ole enää mitään toivomisen varaa.
Ja sotamies, joka yhä vielä toivoi uusia sotia ja halusi urotöillä päästä valtaan ja rikkauteen, oli niin. suuttunut pieneen kolmivuotiaaseen, että hän ojensi uhkaavasti keihäänsä pienokaista kohti, kun tämä taas juoksi hänen ohitsensa.
Toisen kerran taas ei pienokainen koettanutkaan auttaa mehiläisiä tai liljoja, vaan hän teki jotakin, joka tuntui sotamiehestä vieläkin tarpeettomammalta ja epäkiitollisemmalta.
Oli kauhean kuuma päivä ja auringonsäteet, jotka paahtoivat sotamiehen kypärää ja haarniskaa, kuumensivat ne siinä määrin, että hän mielestään kantoi yllään tulipukua. Ohikulkevista näytti siltä kuin hän olisi hirveästi kärsinyt kuumuudesta. Hänen silmänsä tuijottivat verestävinä päässä ja nahka hänen huulissaan kurtistui, mutta sotamies, joka oli karaistunut kestämään Afrikan erämaan polttavaa hellettä, arveli, että tämä oli vain vähäpätöinen asia, eikä hänen mieleensäkään juolahtanut siirtyä tavalliselta paikaltaan. Päinvastoin hän mielihyvin tahtoi osoittaa ohitsekulkeville, kuinka voimakas ja kestävä hän oli, niin ettei hänen tarvinnut etsiä auringolta suojaa.
Hänen täten seisoessaan ja melkein paistuessaan elävältä, tuli pieni poika, jolla oli tapana leikitellä vainiolla, äkkiä hänen luokseen. Hän tiesi kyllä, ettei sotamies ollut hänen ystäviään, ja hän varoi tavallisesti, ettei hän joutunutkaan liian lähelle hänen keihästään, mutta nyt hän juoksi hänen luokseen, katseli häntä kauan ja tarkasti ja kiiruhti sitten juoksujalkaa tietä pitkin. Kun hän hetken kuluttua palasi takaisin, hän toi kahmalossaan ikään kuin maljassa muutamia vesipisaroita.
Olisikohan lapsi nyt tehnyt sen tyhmyyden, että hän olisi juossut hakemaan minulle vettä? ajatteli sotamies. Hänhän on aivan mieletön. Eikö roomalainen sotilas muka kärsisi hiukan kuumuutta! Mitä varten tuo poikanen juoksentelee auttamassa niitä, jotka eivät tarvitse apua! Minä en kaipaa hänen armeliaisuuttaan. Toivoisin, ettei häntä eikä ketään hänen kaltaistaan olisi maailmassa.
Pienokainen astui hyvin vitkaan. Hän piti sormensa lujasti yhteen puristettuina, jotta ei mitään läikkyisi eikä vuotaisi! Lähestyessään sotamiestä hän katseli niin huolissaan vesipisaraista, jota hän kuljetti mukanansa, ettei hän huomannut tämän ryppyihin painunutta otsaa eikä torjuvia katseita. Vihdoin hän seisahtui aivan sotilaan eteen ja tarjosi hänelle vettä.
Hänen kulkiessaan olivat hänen paksut, vaaleat kiharansa valuneet yhä alemmaksi otsaan ja silmille. Hän ravisti useita kertoja päätänsä saadakseen hiukset pois tieltä ja voidakseen kohottaa katsettansa. Kun se vihdoinkin hänelle onnistui ja hän huomasi kovan ilmeen sotamiehen kasvoissa, hän ei kuitenkaan pelästynyt, vaan seisoi paikoillaan ja kehoitti suloisesti hymyillen häntä juomaan tuomaansa vettä. Mutta sotamies ei ollut halukas vastaanottamaan hyvyyttä tältä lapselta, jota hän piti vihollisenaan. Hän ei silmännyt lapsen kauniisiin kasvoihin, vaan seisoi jäykkänä ja liikkumatta eikä osoittanut vähimmälläkään tavalla ymmärtävänsä, mitä lapsi hänestä tahtoi.
Mutta poikanen ei tahtonut myöskään ymmärtää, että toinen aikoi käskeä hänet luotaan. Hän hymyili yhä yhtä luottavaisesti, nousi varpailleen ja ojensi kätensä niin korkealle kuin mahdollista, jotta kookas sotamies helpommin voisi saada vettä.