Mutta toiset kuiskasivat, että niin pitikin olla kuninkaan luona. Aina kun Herodes pani toimeen juhlan, hänen talonsa oli täynnä sotamiehiä. Heidän kunniaksensa nuo aseistetut sotamiehet seisoivat vahdissa.
Juhlan alussa lapset olivat ujoja ja arkoja ja pysyttelivät äitiensä vieressä. Mutta pian he alkoivat liikkua päästäkseen osallisiksi niistä ihanuuksista, joita Herodes heille tarjosi.
Lumottu oli se maa, jonka kuningas oli luonut pienille vieraillensa. Kun he vaelsivat parvekkeella, löysivät he mehiläispesiä, joista he saivat riistää hunajaa ainoankaan äreän mehiläisen estämättä heitä. He näkivät puita, jotka kumartaen taivuttivat hedelmistä raskaita oksiaan heidän puoleensa. He löysivät eräässä nurkassa noitatemppujen tekijöitä, jotka silmänräpäyksessä loihtivat heidän taskunsa täyteen leikkikaluja, ja toisessa parvekkeen kulmauksessa eläintenkesyttäjän, joka näytti heille pari niin kesyä tiikeriä, että he saattoivat ratsastaa niiden selässä.
Mutta tämän paratiisin kaikkien riemujen joukossa ei ollut kuitenkaan mitään, mikä olisi kiinnittänyt pienokaisten huomiota samassa määrässä kuin pitkä sotamiesjono, joka seisoi liikkumatta parvekkeen toisella sivustalla. Heidän silmiään viehättivät näiden loistavat kypärät, ankarat, ylpeät kasvot ja lyhyet miekat runsaasti koristetuissa huotrissaan.
Leikkiessään ja teuhtaroidessaan keskenään he kuitenkin lakkaamatta ajattelivat sotamiehiä. He pysyttelivät vielä heistä loitolla, mutta he halusivat päästä heidän läheisyyteensä nähdäkseen, olisivatko he eläviä ja osasivatko he todellakin liikkua.
Leikki ja juhlailo kohosi yhä korkeammalle hetki hetkeltä, mutta sotamiehet seisoivat yhä liikkumattomina. Pienokaisista tuntui aivan käsittämättömältä, että ihmiset saattoivat seisoa niin lähellä näitä viinirypäleitä ja kaikkia näitä herkkuja ojentamatta kättänsä ja tarttumatta niihin.
Vihdoin yksi poikasista ei voinut enää hillitä uteliaisuuttaan. Hän lähestyi hiljaa ja pakoon valmiina rautapukuista miestä, ja kun sotamies yhä pysyi liikkumattomana, hän tuli yhä lähemmäksi. Vihdoin hän oli niin likellä, että hän ylettyi koskettelemaan hänen sandaaliensa hihnoja ja säärivarustuksiaan.
Silloin, ikään kuin tämä olisi ollut kauhea rikos, liikahtivat samalla kertaa kaikki rautaihmiset. Hirveällä raivolla he hyökkäsivät lasten kimppuun ja ottivat heidät kiinni. Toiset heilauttivat heitä ikään kuin heittoaseita päänsä päällä ja viskasivat heidät lamppujen ja kiehkuroitten välistä parvekkeen kaiteitten yli maahan, jossa he kuolleina kolahtivat marmorikiveystä vasten. Toiset vetivät miekkansa esille ja puhkaisivat lasten sydämet, toiset taas murskasivat heidän päänsä seinää vasten, ennen kuin heittivät ruumiit yön pimentämälle pihalle.
Hyökkäyksen ensi hetkenä vallitsi syvä hiljaisuus. Pienet ruumiit liehuivat vielä ilmassa, vaimot olivat hämmästyksestä kivettyneet. Mutta yhdellä kertaa kaikki nämät onnettomat heräsivät ja käsittivät, mitä oli tapahtunut, ja hyökkäsivät kauheasti kirkuen sotamiesten päälle.
Parvekkeella oli vielä jäljellä lapsia, joita ei ollut otettu kiinni ensi hyökkäyksessä. Sotamiehet ajoivat niitä takaa ja äidit heittäytyivät niiden eteen ja tarttuivat paljain käsin paljastettuihin miekkoihin torjuakseen kuoliniskua. Muutamat vaimot, joiden lapset jo olivat kuolleet, hyökkäsivät sotamiesten kimppuun, tarttuivat heitä kurkkuun kiinni ja koettivat kostaa pienokaistensa kuoleman yrittämällä kuristaa heidän murhaajiansa.