Samassa mies kohotti kirveensä, mutta vaimo tarttui hänen käsivarteensa.
"Älä rupea tappelemaan!" pyysi vaimo. "Minä koetan muuta keinoa. Annan hänen nähdä kantamukseni, ja olen varma siitä, ettei hän voi tehdä sille mitään pahaa."
Ja ylpeästi ja luottavasti hymyillen kääntyi vaimo sotamiehen puoleen ja heitti syrjään hameenliepeen. Se mitä vaimo piteli piilossa hameen alla, loisti sotamiehen silmiin niin häikäisevän valkoisena, ettei hän heti tiennyt mitä hän näki.
"Minä luulin, että sinulla oli lapsi käsivarrellasi", sanoi sotamies.
"Sinä näet, mitä minä kannan", vastasi vaimo.
Silloin vihdoinkin sotamies näki, että se mikä häikäisi ja loisti, ei ollut muuta kuin kimppu valkoisia liljoja, samanlaisia, joita vainiollakin kasvoi. Mutta näiden loisto oli paljon kirkkaampi ja säteilevämpi. Sotamies tuskin saattoi niitä katsella.
Hän pisti kätensä kukkien keskelle. Hän ei voinut irtaantua siitä ajatuksesta, että vaimo kantoi lasta, mutta hän ei tuntenut muuta kuin viileitä kukanlehtiä.
Hän oli katkerasti pettynyt, ja vihoissaan hän olisi tahtonut vangita sekä miehen että vaimon, mutta hän ymmärsi, ettei hän voisi selittää mitään syytä sellaiseen menettelyyn.
Kun vaimo näki hänen hämmästyksensä, sanoi hän: "Etkö salli meidän mennä?"
Sotamies otti ääneti pois keihään, jota hän piti portinaukon edessä, ja astui syrjään.