Mutta vaimo veti jälleen hameensa kukkien yli ja katseli samalla kantamustaan lempeästi hymyillen. "Minä tiesin, ettet voisi tehdä sille mitään pahaa, kun saisit sen vain nähdä", sanoi hän sotamiehelle.
Sitten he kiiruhtivat pois, mutta sotamies seisoi katsoen heidän jälkeensä niin kauan kuin he olivat näkyvissä.
Ja seuratessaan heitä katseillaan oli hän mielestään taas aivan varma, ettei vaimo kantanut käsivarrellaan liljakimppua, vaan todellista, elävää lasta.
Seisoessaan ja katsellessaan yhä molempia vaeltajia hän kuuli kovaa huutoa kadulta. Voltigius ja muutamat hänen miehensä tulivat juoksujalassa.
"Pysähdytä heidät!" huusivat he. "Sulje portti heiltä! Älä päästä heitä karkuun!"
Ja kun he ehtivät sotamiehen luo, kertoivat he päässeensä pelastuneen poikasen jäljille. He olivat nyt etsineet häntä kotoa, mutta hän oli taaskin paennut. He olivat nähneet hänen vanhempiensa pakenevan hänen kanssansa. Isä oli voimakas, harmaapartainen mies, jolla oli kirves olalla, äiti oli kookas nainen, jolla oli lapsi pään yli heitetyn hameen peitossa.
Samassa kun Voltigius kertoi tätä, tuli eräs beduiini portista ratsastaen hyvän hevosen selässä. Sotamies hyökkäsi sanaakaan sanomatta ratsastajan luo. Hän riisti hänet väkivallalla alas hevosen selästä, heitti hänet maahan, ja yhdellä ainoalla hyppäyksellä hän oli itse selässä ja ajaa hurautti tietä myöten.
* * * * *
Pari päivää myöhemmin sotamies ratsasti hirveän vuoristoerämaan poikki, joka käsittää Juudean eteläisen osan. Hän ajoi yhä takaa Betlehemin kolmea pakolaista ja oli aivan suunniltaan, kun tämä turha takaa-ajo ei koskaan loppunut.
"Näyttää tosiaankin siltä, kuin nuo ihmiset osaisivat vaipua maan alle", sanoi hän nureksuen. "Kuinka monta kertaa näinä päivinä olenkaan ollut heitä niin lähellä, että olen juuri ollut heittämäisilläni lasta keihäällä, ja kuitenkin he ovat päässeet pakoon! Minä alan uskoa, etten koskaan saavuta heitä."