Hän tunsi rohkeutensa vajoavan, sillä hän oli huomaavinaan taistelevansa jotakin ylivoimaista vastaan. Hän ajatteli, voisiko olla mahdollista, että jumalat suojelivat näitä ihmisiä häneltä.
"Turha vaiva. Parasta kääntyä takaisin, ennen kuin menehdyn nälkään ja janoon tässä autiossa maassa!" sanoi hän kerta toisensa jälkeen itseksensä.
Mutta sitten hän joutui pelon valtaan ajatellessaan kotiintuloa, jos hän palaisi asiaansa toimittamatta. Hän se jo kaksi kertaa oli päästänyt lapsen pakoon. Ei ollut luultavaa, että Voltigius yhtä vähän kuin Herodeskaan antaisi hänelle sellaista anteeksi.
"Niin kauan kuin Herodes tietää, että yksi Betlehemin lapsista vielä elää, kärsii hän yhä edelleen samaa ahdistusta", sanoi sotamies. "Luultavinta on, että hän koettaa lievittää tuskaansa ristiinnaulitsemalla minut."
Oli kuuma sydänpäivä ja hän kärsi hirveitä tuskia ratsastaessaan puuttomassa vuoriseudussa ja tiellä, joka kiemurteli syvissä laakso-onkaloissa, joissa ei tuulen henkeä tuntunut. Sekä hevonen että ratsastaja olivat vähällä menehtyä.
Useita tunteja sitten oli sotamies kadottanut pakolaisten jäljet ja hän oli alakuloisempi kuin koskaan ennen.
Minun täytyy luopua aikeestani, ajatteli hän. Eipä tosiaankaan kannata heitä sen pitemmälle seurata. He menehtyvät joka tapauksessa tähän hirveään erämaahan.
Näin ajatellessaan hän huomasi kallionseinässä, joka kohosi lähellä tietä, kaarevan rotko-aukon.
Hän ohjasi heti hevosensa aukolle. Minä lepään hetken aikaa viileässä kallionrotkossa, ajatteli hän. Ehkäpä sitten voin jatkaa takaa-ajoa uusin voimin.
Kun hän aikoi astua rotkoon, hän näki hämmästyksekseen jotakin ihmeellistä. Molemmin puolin aukkoa kasvoi kaksi kaunista liljaa. Ne seisoivat siinä korkeina ja suorina, täynnä kukkia. Niistä levisi huumaava hunajantuoksu ja joukko mehiläisiä surisi niiden ympärillä.