Mies oli jo huomannut, että taatelinterttuihin oli mahdoton ylettyä. Hän ei edes kohottanut päätään. Hän pyysi, ettei hänen vaimonsa haluaisi mahdottomuuksia.
Mutta lapsi, joka oli itsekseen tepastellut ja leikkinyt tikuilla ja korsilla, kuuli äitinsä huudahduksen.
Pienokainen ei voinut ajatellakaan, ettei hänen äitinsä saisi kaikkea mitä hän haluaisi. Heti kun ruvettiin puhumaan taateleista, alkoi hän tähystellä puuta. Hän mietti ja aprikoitsi, miten hän saisi taatelit alas. Hänen otsansa miltei vetäytyi ryppyyn vaaleiden kiharain alla. Vihdoin hymyily valaisi hänen kasvojansa. Hän oli keksinyt keinon. Hän astui palmun luo, hyväili sitä pienellä kätösellään ja sanoi suloisella lapsenäänellänsä:
"Palmu, taivu maahan! Palmu, taivu maahan!"
Mutta mitä tämä oikeastaan merkitsi? Palmun lehdet humisivat, niinkuin hirmumyrsky olisi niissä riehunut, ja palmun pitkää runkoa myöten kulki väristys toisensa jälkeen. Ja palmu tunsi, että pienokainen oli häntä voimakkaampi. Se ei voinut lasta vastustaa.
Ja se kumarsi pitkällä rungollaan lapselle, niinkuin ihmiset kumartavat ruhtinaalle. Suuressa suunnattomassa kaaressa se taipui maahan ja tuli vihdoin niin syvälle alas, että suuri latva ja väräjävät tertut laahasivat erämaan hiekkaa.
Lapsi ei näyttänyt pelästyvän eikä hämmästyvän, vaan irroitti ilosta huudahtaen tertun toisensa jälkeen vanhan palmun latvasta.
Kun lapsi oli saanut kyllikseen ja puu yhä vielä makasi maassa, astui lapsi uudelleen sen luo, hyväili sitä ja sanoi suloisella äänellään:
"Palmu, kohoa! Palmu, kohoa!"
Ja suuren puun notkea runko kohosi hiljaa ja arvokkaasti lehtien helähdellessä kuin harppujen kielet.