Vaimo hymyili tälle jutulle, joka hänen mielestään oli vain vanha tarina, mutta pieni poika jäi seisomaan suuren torven ääreen, kunnes äiti kutsui häntä. Tämä torvi ensimmäisenä kaikista näkemistään temppelissä miellytti häntä. Hän olisi tahtonut jäädä kauan sitä katselemaan.
He eivät olleet astuneet pitkälti, kun he tulivat suurelle, avaralle temppelipihalle. Täällä oli vuoriperustuksessa halkeama, syvä ja laaja, aivan sellaisena kuin se oli ollut siinä ikivanhoista ajoista asti. Tätä halkeamaa ei kuningas Salomo tahtonut täyttää, kun hän rakensi temppelin. Mitään siltaa hän ei ollut johtanut sen yli, mitään aitausta hän ei ollut asettanut jyrkän syvänteen reunalle. Sen sijaan hän oli jännittänyt halkeaman poikki monta kyynärää pitkän terässäilän siten, että hiottu terä oli ylöspäin käännettynä. Ja lukemattomien vuosien ja muutosten jälkeen säilä oli yhä edelleen pysynyt paikoillansa. Nyt se oli kuitenkin melkein loppuun ruostunut, se ei ollut enää tanakasti päistänsä kiinni, vaan vapisi ja keinui, jos joku vain raskain askelin kulki temppelinpihalla.
Kun äiti pojan kanssa kiersi halkeaman ohi, kysyi tämä häneltä: "Mikä silta tuo on?"
"Kuningas Salomo on sen asettanut siihen", vastasi äiti, "ja me nimitämme sitä Paratiisin sillaksi. Jos sinä voit astua tämän halkeaman yli tätä väräjävää siltaa myöten, jonka terä on auringonsädettä ohuempi, tiedät varmaan pääseväsi paratiisiin."
Ja hän hymyili ja kiiruhti eteenpäin, mutta poika jäi katselemaan kapeaa, väräjävää terässäilää, kunnes äiti häntä kutsui.
Totellessaan äitiään hän huokasi, ettei äiti ennemmin ollut näyttänyt hänelle näitä molempia ihmeellisiä asioita, niin että hänellä olisi ollut kylliksi aikaa katsella niitä.
He kulkivat nyt pysähtymättä, kunnes tulivat suureen pylväskäytävään, jota viisi pylväsriviä kannatti. Täällä kohosi eräässä nurkassa kaksi mustaa marmoripylvästä samalla jalustalla niin lähellä toisiaan, että tuskin oljenkortta olisi voinut tunkea niiden välitse. Ne olivat korkeat ja juhlalliset, ja niiden runsaasti koristettuja kapiteeleja ympäröi rivi ihmeellisesti muovailtuja eläinten päitä. Mutta ei tuuman vertaakaan näistä kauniista pylväistä ollut merkkejä ja naarmuja vailla, ne olivat enemmän vahingoittuneet ja kuluneet kuin mikään muu koko temppelissä. Lattiakin niiden ympärillä oli kiiltäväksi kulunut ja hiukan kovertunut monien jalkojen hivutuksesta.
Taaskin poika seisahdutti äitinsä ja kysyi häneltä: "Mitä pylväitä nuo ovat?"
"Nuo pylväät on isämme Abraham tuonut mukanaan Palestiinaan kaukaiselta Kaldean maalta ja hän nimitti niitä Vanhurskauden portiksi. Ken voi tunkeutua niiden lomitse, on vanhurskas Jumalan edessä eikä ole koskaan syntiä tehnyt."
Poika seisoi katsellen suurin silmin näitä pylväitä.