Keisari Tiberiuksen viimeisinä hallitusvuosina tapahtui, että köyhä viinamäen työmies ja hänen vaimonsa asettuivat asumaan yksinäiseen mökkiin korkeaan Sabiinivuoristoon. He olivat muukalaisia ja elivät aivan itseksensä, eikä kukaan koskaan tullut heidän luoksensa käymään. Mutta eräänä aamuna, kun työmies työnsi ovensa auki, hän huomasi hämmästyksekseen, että vanha vaimo istui kyyryllään kynnyksellä. Hänellä oli halpa harmaa vaippa hartioillaan ja hän näytti hyvin köyhältä. Siitä huolimatta hän tuntui niin kunnioitusta herättävältä noustessaan ja astuessaan häntä kohti, että miehen täytyi ajatella tarinoita jumalattarista, jotka vanhan vaimon hahmossa olivat vierailleet ihmisten luona.
"Ystäväni", sanoi vanhus viinamäen työmiehelle, "älä ihmettele, vaikka nukuin yötä kynnykselläsi. Minun vanhempani asuivat tässä mökissä ja täällä minä synnyin lähes yhdeksänkymmentä vuotta sitten. Luulin tapaavani sen tyhjänä ja hylättynä. En tiennyt, että ihmiset olivat jälleen ottaneet sen haltuunsa."
"En ihmettele, että otaksuit näin korkealla autioilla vuorilla sijaitsevan mökin olevan tyhjänä ja hylättynä", sanoi viinamäen työmies. "Mutta vaimoni ja minä olemme kotoisin kaukaiselta maalta emmekä me, köyhät muukalaiset, ole kyenneet löytämään parempaa asuntoa. Ja sinulle, joka varmaan olet nälissäsi ja väsynyt pitkän matkasi jälkeen vanhoilla päivilläsi, pitäisi olla mieluisampaa, että mökissä asuu ihmisiä kuin Sabiinivuorten susia. Saathan nyt ainakin täällä vuoteen levätäksesi sekä maljallisen vuohenmaitoa ja leipäpalan, jos pidät hyvänäsi."
Vanhus hymyili hiukan, mutta tämä hymyily oli niin ohimenevä, ettei se kyennyt karkottamaan syvän surun ilmettä, joka kuvastui hänen kasvoillansa. "Koko nuoruuteni ajan olen asunut täällä vuoristossa", sanoi hän. "En ole vielä unohtanut, miten susi karkotetaan pesästänsä."
Ja hän näytti tosiaankin niin vahvalta ja voimakkaalta, ettei työmies epäillyt, että hänellä vanhuudestaan huolimatta vielä olisi kylliksi voimaa taistellakseen metsän petojen kanssa.
Mutta hän uudisti kutsunsa ja vanhus astui tupaan. Hän istahti köyhän väen aterialle ja otti empimättä siihen osaa, mutta vaikka hän näytti hyvin tyytyväisenä syövän maidossa liotettua karheaa leipää, niin sekä mies että vaimo ajattelivat: Mistähän tämä vanha vaeltaja tulee? Hän on varmaan useammin syönyt fasaaneja hopealautaselta kuin juonut vuohenmaitoa saviruukusta.
Välistä hän kohotti katseensa ruoasta ja katseli ympärillensä ikään kuin tunteakseen paikat mökissä. Halpa maja, sen autiot saviseinät ja maapermanto eivät varmaankaan olleet suuresti muuttuneet. Näyttipä hän vielä lisäksi isäntäväellensä seinällä olevia koirien ja hirvien kuvien jälkiä, joita hänen isänsä oli siihen piirustanut pienten lastensa iloksi. Ja korkealla hyllyllä hän luuli vielä näkevänsä sen saviastian sirpaleita, johon hänen oli ollut tapana kaataa maitoa.
Mutta mies ja vaimo ajattelivat itsekseen: Voihan olla, että hän on syntynyt tässä majassa, mutta onpa hänellä sittenkin ollut paljon muuta tointa elämässä kuin vain vuohien lypsämistä ja juuston ja voin valmistamista.
He huomasivat myöskin, että hän usein ajatuksissaan oli kaukana poissa ja että hän huokasi syvään ja huolestuneena joka kerta, kun hän heräsi mietteistään.
Vihdoin hän nousi pöydästä. Hän kiitti ystävällisesti vieraanvaraisuudesta, jota hän oli saanut nauttia, ja astui ovelle.