"Ei, keisari ei tiedä mitään. Hän ei kuitenkaan voi olettaa, että Faustina olisi jättänyt hänet sen vuoksi, että keisari kerran oli sanonut hänen palvelevan vain palkan ja lahjojen vuoksi, hänen niinkuin kaikkien muidenkin. Tietäähän Faustina, ettei hän koskaan ole epäillyt hänen epäitsekkäisyyttään. Keisari on aina toivonut, että hän vapaaehtoisesti palaisi takaisin, sillä ei kukaan tiedä paremmin kuin hän, ettei keisarilla enää ole ainoatakaan ystävää."
"En tunne häntä", sanoi nuori vaimo, "mutta luulen kuitenkin voivani sanoa sinulle, miksi hän on jättänyt keisarin. Tuo vaimo on kasvatettu yksinkertaisuudessa ja hurskaissa oloissa näiden vuorien keskuudessa ja hän on aina kaivannut tänne takaisin. Hän ei varmaan kuitenkaan koskaan olisi jättänyt keisaria, jollei tämä olisi tullut siksi, mikä hän on. Mutta minä ymmärrän, että nyt, kun hänen elonsa päivät ovat loppumaisillaan, hän arveli olevansa oikeutettu ajattelemaan itseänsäkin. Jos minä olisin köyhä vaimo ja kotoisin näiltä vuorilta, niin totta tosiaan olisin tehnyt aivan samoin. Minä olisin ajatellut, että olin tehnyt kylliksi palvellessani herraani koko elämäni. Minä olisin lopulta luopunut ylellisyydestä ja keisarin suosiosta, jotta sieluni olisi saanut nauttia kunniaa ja oikeutta, ennen kuin se jättäisi minut pitkää matkaansa varten."
Muukalainen katsoi pitkään ja synkkänä nuoreen naiseen. "Sinä et ajattele, että keisarin elämä muuttuu nyt kahta kauheammaksi. Ei ole enää ketään, joka voisi häntä rauhoittaa, kun hän joutuu epäilyksen valtaan ja halveksii ihmisiä. Ajattelepas", jatkoi hän ja tuijotti synkin katsein suoraan nuoren vaimon silmiin, "koko maailmassa ei ole enää ketään, jota hän ei vihaisi, ei ketään, jota hän ei halveksisi, ei ketään."
Kun hän lausui nämä katkerat ja epätoivoiset sanat, vanhus liikahti äkkiä kääntyen hänen puoleensa, mutta nuori vaimo katsoi vierasta vakavasti silmiin ja vastasi: "Tiberius tietää, että Faustina palaa takaisin hänen luokseen, milloin hyvänsä keisari vain haluaa. Mutta ensin hänen täytyy tietää, ettei hänen vanhojen silmiensä tarvitse enää olla keisarin hovissa paheen ja riettauden todistajina."
He olivat kaikki nyt nousseet seisomaan, mutta viinamäen työmies ja hänen vaimonsa asettuivat vanhuksen eteen ikään kuin suojellakseen häntä.
Muukalainen ei hiiskunut enää sanaakaan, mutta hän katseli vanhusta kysyvästi. Onko tämä myös sinun viimeinen sanasi, näytti hän aikovan sanoa. Vanhuksen huulet vapisivat ja sanat eivät tahtoneet puhjeta esille.
"Jos keisari on rakastanut vanhaa palvelijaansa, niin suokoon hänelle myös rauhaa hänen vanhoilla päivillänsä", sanoi nuori vaimo.
Muukalainen epäröi vielä, mutta äkkiä hänen synkät kasvonsa kirkastuivat. "Ystäväni", sanoi hän, "sanottakoon Tiberiuksesta mitä hyvänsä, mutta jotakin hän on oppinut paremmin kuin kukaan muu, nimittäin kieltäytymisen taidon. Minulla ei ole teille enää muuta sanottavana. Jos se vanha vaimo, josta olette puhuneet, tulisi tähän mökkiin, niin ottakaa hänet hyvin vastaan! Keisarin suosion saavuttaa jokainen, joka häntä auttaa."
Hän kietoi ympärilleen vaippansa ja poistui samaa tietä kuin oli tullutkin.