"Ei", vastasi roomalainen, "Tiberius on vielä keisarina, mutta me emme rukoile häntä enää. Meidän rukouksemme eivät enää auta häntä."
"Ystäväni", sanoi vanhus, "minä asun kaukana vuoristossa, jossa ei saa tietää mitään maailman tapahtumista. Etkö tahtoisi sanoa minulle, mikä onnettomuus on kohdannut keisaria?"
"Kauhistuttavin kaikista onnettomuuksista", sanoi mies. "Häntä hivuttaa tauti, jota ei ennen ole tunnettu Italiassa, mutta joka kuuluu itämailla olevan tavallinenkin. Sen jälkeen kuin tämä paha kohtasi keisaria, ovat hänen kasvonsa muuttuneet, hänen äänensä on kuin kiljuvan eläimen ja hänen varpaansa ja sormensa syöpyvät pois. Ja tälle taudille ei kuulu olevan mitään parannusta. Luullaan hänen kuolevan muutamien viikkojen kuluessa, mutta jollei hän kuole, on hänet pantava pois hallituksesta, sillä niin sairas ja kurja mies ei kykene kauemmin edustamaan hallitusta. Ymmärrät siis, että hänen kohtalonsa on määrätty. Mitäpä hyötyä siitä olisi, jos rukoilisi jumalilta hänelle onnea. Eikä se kannatakaan", sanoi hän hiukan hymyillen. "Ei kellään ole enää hänen puoleltansa mitään pelättävää eikä toivottavaa. Miksi siis vaivautuisimme hänen tähtensä?"
Hän tervehti ja meni, mutta vanhus seisoi vallan typertyneenä.
Ensi kertaa eläissään hän lyyhistyi kokoon ja näytti siltä, kuin vanhuus olisi lannistanut hänet. Hän seisoi kyyryselkäisenä, pää vapisi ja kädet hapuilivat voimattomina ilmassa.
Hän halusi pois täältä, mutta hän liikutteli hitaasti jalkojaan ja astui horjuen eteenpäin. Hän katsoi ympärilleen löytääkseen sauvan tuekseen.
Hetken kuluttua hän sai kuitenkin hirveällä tahdonponnistuksella voimattomuutensa voitetuksi. Hän ojentautui jälleen suoraksi ja pakottautui horjumatta kulkemaan väkirikkaitten katujen läpi.
IV.
Viikkoa myöhemmin vaelsi vanha Faustina ylös Caprin saaren jyrkkiä rinteitä. Päivä oli helteinen ja hänet valtasi jälleen hirveä vanhuuden ja voimattomuuden tunne, kun hän astui työläästi ylös kiemurtelevia polkuja ja kallioon hakattuja portaita, jotka johtivat Tiberiuksen huvilaan.
Tämä tunne lisääntyi yhä, kun hän alkoi huomata, miten kaikki oli muuttunut hänen poissa ollessansa. Tosiaankin, suuret ihmisjoukot olivat aina kiivenneet ja laskeutuneet näitä portaita. Täällä oli vilissyt senaattoreja, jotka antoivat jättiläissuuruisten libyalaisten kantaa itseänsä, eri maakuntien lähettiläitä, jotka olivat tulleet suurten orjajoukkojen seuraamina, paikanhakijoita, ylhäisiä miehiä, joita oli kutsuttu keisarin juhliin.